Marianna Keisalo, VTTPodcast-lukija: Bea Bergholm.

Tekstit ja kir­joit­ta­mi­nen ovat olen­nai­nen osa niin ant­ro­po­lo­gien kuin monien muidenkin työtä. Tässä artik­ke­lis­sa mietin kir­joit­ta­mi­seen liittyviä käsi­tyk­siä ja esitän, että vaikka tekstit usein saattavat näyt­täy­tyä yksit­täi­sen ihmisen tuot­ta­mi­na eril­li­si­nä koko­nai­suuk­si­na, niitä kan­nat­tai­si lähestyä yhteis­työn kohteina ja pro­ses­sei­na. On sinänsä kiin­nos­ta­vaa, että siinä missä ant­ro­po­lo­git yleensä koros­ta­vat toiminnan sosi­aa­li­sia ja kult­tuu­ri­sia taustoja ja tekstien moni­ää­ni­syyt­tä, olemme kenties kuitenkin itsekin tottuneet ajat­te­le­maan kir­joit­ta­mis­ta yksi­lö­suo­ri­tuk­se­na.

Olen ollut mukana AntroBlogin toi­min­nas­sa viime syksystä lähtien. Toimin yhtenä toi­mi­tuk­sen senio­reis­ta, nimik­keel­lä tie­teel­li­nen arvioit­si­ja. Tehtäväni on lukea ja kom­men­toi­da tekstejä ennen niiden jul­kai­se­mis­ta. Kirjoittaessani itse AntroBlogiin saan vas­taa­vas­ti kom­ment­te­ja muilta. Nämä koke­muk­set ovat ennestään vah­vis­ta­neet mie­les­sä­ni palaut­teen tärkeyttä. Vaikka yksit­täi­nen kir­joit­ta­ja tekee suurimman työn, tekstit val­mis­tu­vat yhteis­työs­sä.

Olen viimeisen parin­kym­me­nen vuoden aikana työs­ken­nel­lyt paljon eri­lais­ten tekstien — sekä omien että muiden — parissa. Olen opis­kel­lut Helsingin yli­opis­tos­sa 1998 – 2011, suo­rit­taen ensin maisterin tutkinnon sil­loi­ses­sa kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian oppiai­nees­sa ja lopulta väitellyt sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta. Olen opettanut Helsingissä sekä avoimessa yli­opis­tos­sa että sul­je­tul­la puolella 2008 – 2016 useita kursseja vuodessa, ja sinä aikana lukenut ja antanut palau­tet­ta sadoista opis­ke­li­joi­den tuot­ta­mis­ta teks­teis­tä. Työkseni teen tut­ki­mus­ta. Kirjoitan itse muun muassa stand-up komiikkaa sekä erilaisia tekstejä kolum­neis­ta ver­tai­sar­vioi­tui­hin tie­teel­li­siin jul­kai­sui­hin. Tutkijana myös teen ver­tai­sar­vioin­tia. Lisäksi olen tehnyt kään­nök­siä.

Kirjoittamaan oppiminen

En ole koskaan var­si­nai­ses­ti opis­kel­lut kir­joit­ta­mis­ta. Olen saanut ohjausta ja har­jaan­nus­ta aikoinaan äidin­kie­len tunneilla. Opintojen aikana kir­joit­ta­mis­ta on kom­men­toi­tu eri­lais­ten kurssien ja semi­naa­rien yhtey­des­sä. Joku ’tie­teel­li­sen kir­joit­ta­mi­sen kurssi’ tuli suo­ri­tet­tua perus­tut­kin­non alku­hä­mä­ris­sä, taisin tehdä sen tent­ti­mäl­lä. Pidän kir­joit­ta­mi­ses­ta, mutta se on samalla usein tus­kal­lis­ta. Deadlinea vastaan yötä myöten kir­joit­ta­mi­nen oli tuttua eri­tyi­ses­ti opis­ke­luai­koi­na: nykyään koetan kir­joit­taa neljä kertaa 25 minuuttia päivässä käyt­tä­mäl­lä pomodoro-tek­niik­kaa, jossa työs­ken­nel­lään kes­kit­ty­nees­ti tietty aika (esi­mer­kik­si 25 minuuttia) ja sitten pidetään lyhyempi tauko. Helpommat ja vai­keam­mat kaudet vaih­te­le­vat.

Kaikkein eniten olen oppinut kir­joit­ta­mi­ses­ta kom­men­toi­mal­la toisten tekstejä. Tämä on opettanut hah­mot­ta­maan tekstiä eri näkö­kul­mis­ta, pukemaan paran­nusi­deat kon­kreet­ti­sik­si ehdo­tuk­sik­si sekä ottamaan palau­tet­ta vastaan. 

Kirjoittaminen miel­le­tään usein yksilön vastuulla olevaksi toi­min­nak­si, joka yhdistyy vahvasti kir­joit­ta­jan taitoihin ja jopa älyyn. Antropologi Joel Robbins on kir­joit­ta­nut siitä, kuinka oletukset puheesta ja kie­len­käy­tös­tä vaih­te­le­vat his­to­rial­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti. Modernin yksilön kohdalla aja­tel­laan usein, että kielen tehtävä on kuvata ja heijastaa tämän sisäistä tilaa. Kulttuurinen mallimme ilmai­sus­ta on yksilö, jolla on mie­les­sään abstrak­te­ja ideoita ja aikeita, jotka hän pukee kie­lel­li­siin muotoihin. Nämä yksi­löl­li­set intentiot ja mer­ki­tyk­set arvo­te­taan kie­lel­lis­tä muotoa kor­keam­mal­le. Muoto näyt­täy­tyy tyhjänä kuorena, jonka tehtävä on toimia mer­ki­tys­ten välineenä. Epäilenkin, että monien mie­li­ku­vis­sa hyvä kir­joit­ta­ja tuottaa helposti ja nopeasti valmista tekstiä, joka heijastaa kir­joit­ta­jan ajattelua eikä kaipaa useita muokkaus- ja uudel­leen­kir­joi­tus­kier­rok­sia.

Vaikka lopul­li­nen vastuu kuuluukin sille, jonka nimi paperissa on, kir­joit­ta­mi­nen on par­haim­mil­laan moni­vai­hei­nen prosessi. Itse huomaan myös ajat­te­le­va­ni tekstin kautta. Usein kun aloitan tekstin työs­tä­mi­sen, se lähtee vähän eri suuntaan kuin olen ajatellut. Tekstiä työs­täes­sä­ni seurailen näitä suuntia — toiset päätyvät umpi­ku­jaan, mutta jotkut tuottavat uusia oival­luk­sia. Kirjoitan yleensä lyhim­mis­tä­kin teks­teis­tä monta versiota ja lop­pu­tu­los on yleensä jotain muuta kuin alku­pe­räi­nen idea. Eri vaiheissa muilta saatu palaute on olen­nai­sen tärkeä osa prosessia. 

En osaa sanoa, olisiko yliopisto-opin­toi­hin tarpeen lisätä kir­joit­ta­mi­sen opet­ta­mis­ta. Olen itse koettanut käyttää ope­tuk­ses­sa­ni myös ver­tai­sar­vioin­tia, jossa opis­ke­li­jat arvioivat toistensa töitä sekä ohjata ihmisiä lukemaan kurs­si­teks­te­jä myös kir­jal­li­si­na tuo­tok­si­na.

Vertaisarviointi kurs­seil­la saattaa herättää huolta. Oman tekstin näyt­tä­mi­nen muille jännittää ja toisten töiden arvioi­mi­nen tuntuu kiusal­li­sel­ta. Kyseessä on kuitenkin kaikilla tasoilla hyö­dyl­li­nen taito, sillä lukies­saan toisten juttuja oppii paljon. Ohjeet ja arvioin­nin peri­aat­teet kon­kre­ti­soi­tu­vat esi­merk­kien kautta, ja samalla oppii lukemaan omia tekstejä eri silmin. Antropologian opin­nois­sa ver­tai­sar­vioin­tia tehdään vii­meis­tään kan­di­se­mi­naa­ris­sa, jossa luetaan ja kom­men­toi­daan toisten töitä. 

Kirjoittaminen on tiet­tyi­hin kult­tuu­ri­siin odo­tuk­siin sidottu opittu taito, joka paranee har­joit­te­le­mal­la. Tekstien kom­men­toi­mi­nen ja palaut­teen antaminen auttaa kehit­ty­mään kir­joit­ta­ja­na ja kehit­tä­mään tekstiä vas­taa­maan paremmin tar­koi­tus­taan. Palautetta saadessa ja antaessa myös luottamus on tärkeää. Tämäkin tapahtuu sosi­aa­li­ses­sa kon­teks­tis­sa ja ihan­teel­li­ses­ti yhteisen päämäärän edis­tä­mi­sek­si.

Teksti, prosessi ja kommunikaatio

Antropologian joh­dan­to­teok­ses­saan ant­ro­po­lo­gi Carol Delaney pohtii, kuinka puhuminen on läh­tö­koh­tai­ses­ti sosi­aa­lis­ta, kun taas lukeminen ja kir­joit­ta­mi­nen ovat usein yksi­näi­siä toi­min­to­ja. Tekstien luomiseen ja käyttöön liittyy kuitenkin paljon his­to­rial­lis­ta ja kult­tuu­ris­ta vaihtelua. Teksti voi olla olemassa nime­no­maan suullista esit­tä­mis­tä varten, tai sitä ei ehkä ole edes tarkoitus lukea: teksti voidaan piilottaa katseilta esi­mer­kik­si amu­let­tiin.

Lukeminen ja kir­joit­ta­mi­nen tapah­tu­vat aina jossakin kon­teks­tis­sa. Kyseessä on tiet­tyi­hin näkö­kul­miin sidottu kes­kus­te­lu ja kom­mu­ni­kaa­tio: tekstit ovat puheen­vuo­ro­ja pikem­min­kin kuin itse­näi­siä ja erillisiä teoksia. Tekstit hei­jas­ta­vat teki­jään­sä, hänen (tai heidän) sosi­aa­lis­ta ole­mus­taan ja aikansa kir­jal­li­sia käy­tän­tö­jä. Teksti on aina suunnattu jol­le­kul­le. Suuntaus voi olla epä­mää­räi­nen, mutta kaikki kir­joit­ta­jan valinnat rajaavat vas­taa­not­ta­jien joukkoa jollakin tavoin. Tulkintakontekstit vaih­te­le­vat ja muuttuvat, eikä teksti senkään takia ole lopul­li­sen pysyvä teos — vaikka kir­joit­ta­ji­na ja kom­men­taat­to­rei­na meillä on mielessä kuva ole­te­tus­ta lukijasta, jonka kautta kuvit­te­lem­me tie­tyn­lai­sen tul­kin­ta­ke­hyk­sen ja suun­taam­me tekstiä. 

Oletettu lukija onkin tärkeä niin kir­joit­taes­sa kuin tekstiä kom­men­toi­des­sa. Huomaan itse tois­ta­va­ni monen­lais­ten tekstien kanssa samoja peri­aat­tei­ta: selkeys, punainen lanka ja rele­vans­si. Ilmaiseeko kir­joit­ta­ja aja­tuk­sen­sa selkeästi? Kulkeeko tarina alusta loppuun? Onko esiin otetut asiat käsitelty riittävän hyvin ja onko niiden mukanaolo perus­tel­tua? Näitä mää­rit­tä­vät vielä tekstin lajiin liittyvät tar­koi­tuk­set ja odotukset sekä kir­joit­ta­jan omat päämäärät.

On kiin­nos­ta­vaa, että mitä pidem­mäl­le tutkija urallaan etenee, sitä enemmän hänen teks­te­jään toden­nä­köi­ses­ti kom­men­toi­daan jo ennen julkaisua. Vaikka mie­li­ku­vis­sa tutkija ehkä puurtaa yksin, työtä tehdään lopulta tiiviissä suhteessa tie­deyh­tei­söön. Esimerkiksi jul­kais­ta­vat artik­ke­lit ovat yleensä monen sil­mä­pa­rin läpi­käy­miä. Niihin kohdistuu yhdestä kolmeen ver­tai­sar­vio­ta ja lisäksi niitä lukevat editori, kie­len­huol­to sekä kollegat. Ideoita esi­tel­lään myös kon­fe­rens­seis­sa ja semi­naa­reis­sa. Useissa yli­opis­tois­sa on myös erilaisia vähemmän viral­li­sia piirejä, ja ainakin itselläni on tapana vaihtaa tekstejä tiettyjen kol­le­goi­den kanssa. Kommentoimme kaikkea tii­vis­tel­mis­tä työ­ha­ke­muk­siin.

AntroBlogissa kir­joi­tet­tiin juuri opis­ke­li­ja­pa­nee­lis­ta ant­ro­po­lo­gi­päi­vil­lä ja todettiin, että tiedettä tehdään yhteis­työs­sä ja kes­ke­ne­räi­syy­den näyt­tä­mi­nen on usein prosessin kannalta hyvä asia. Itse aikoinaan tykkäsin myös väi­tös­kir­jaa tehdessä mennä semi­naa­riin aika kes­ke­ne­räi­sel­lä tekstillä – koska silloin olin valmis kuun­te­le­maan kom­ment­te­ja.

Professori Jukka Siikala huomautti aikoinaan, ettei semi­naa­rie­si­tel­mäs­sä ole kyse suuresta per­for­mans­sis­ta vaan mopon kor­jaa­mi­ses­ta. Jokainen tuo paikalle vuo­rol­laan moponsa tai sen osia ja yhdessä mietitään, miten sen saisi kulkemaan. Samalla on muis­tet­ta­va myös ottaa huomioon, millä tavoin seminaari tai vastaava palvelee parhaiten tar­koi­tus­taan. Tekstin ei tarvitse olla valmis, mutta tekstistä vastuun ottavan henkilön olisi hyvä olla perillä siitä, missä vaiheessa hän on ja millaisia kysy­myk­siä toisille esittää. 

Yhdessä eteenpäin

Tekstien tuot­ta­mi­nen kuuluu oleel­li­ses­ti ant­ro­po­lo­gin työhön. Kirjoittaminen on tärkeä osa opintoja ja toden­nä­köi­ses­ti osa monen yli­opis­tos­ta val­mis­tu­van tulevia työ­teh­tä­viä. Kyky vas­taa­not­taa infor­maa­tio­ta, suodattaa siitä olen­nai­nen, yhdistää eri seikkoja ja näkö­kul­mia ja tuottaa tästä jollekin taholle ohjattu viesti joko kir­jal­li­ses­sa tai suul­li­ses­sa muodossa yhdistää kurs­sies­sei­tä, AntroBlogin tekstejä sekä ver­tai­sar­vioi­tu­ja tie­teel­li­siä artik­ke­lei­ta.

AntroBlogin artik­ke­lei­den lukeminen ja työs­tä­mi­nen on minulle äärim­mäi­sen pal­kit­se­vaa ja opet­ta­vais­ta. AntroBlogin keskeisin yleisö koostuu ehkä muista kuin ant­ro­po­lo­geis­ta, mutta näen sekä sivuston että oman osuuteni siinä osana ant­ro­po­lo­gis­ta tie­deyh­tei­söä. On mie­len­kiin­tois­ta seurata läheltä yksit­täis­ten tekstien tietä jul­kai­su­kun­toon ja nähdä se laaja kirjo aiheita, joita suo­ma­lai­set ant­ro­po­lo­git tar­kas­te­le­vat.

Digitaalisen jul­kai­se­mi­sen nopeus ja jous­ta­vuus muis­tut­taa myös siitä, että tavallaan idean tai edes tekstin val­mis­tu­mi­nen on sekin harhaa. Pidetty esitelmä tai julkaistu teksti on yksi puheen­vuo­ro kes­kus­te­lus­sa, välie­tap­pi jat­ku­vas­sa pro­ses­sis­sa.


Lue lisää