Teksti: Suvi Jaakkola, VTM, toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va. Podcast-lukija: Bruno Gronow

Tapoja auttaa ihmis­lap­si aikui­sek­si on luke­mat­to­mia. Lastenhoitoa, van­hem­muut­ta ja perheitä eri kult­tuu­reis­sa lähes 50 vuoden ajan tutkineet ant­ro­po­lo­git Robert ja Sarah Levine summaavat, että joka kult­tuu­ris­sa vanhemmat uskovat toi­mi­van­sa opti­maa­li­ses­ti lastensa parhaaksi. Käsitykset opti­maa­li­ses­ta vaih­te­le­vat kult­tuu­reit­tain ja myös saman kult­tuu­rin eri suku­pol­vien välillä.

Levinet esit­te­le­vät tut­ki­muk­siin­sa poh­jaa­vas­sa Do Parents Matter? -kir­jas­saan, miten eri kult­tuu­reis­sa vastataan van­hem­muu­den haas­tei­siin. Miltä kuulostaa esi­mer­kik­si hoi­va­mal­li, jossa muutkin kuin äiti imettävät lasta? Entä kulttuuri, jossa 5 – 9 vuotiaat kan­nis­ke­le­vat, syöttävät ja kyl­vet­tä­vät vielä imeväistä pik­kusi­sar­taan päivät pitkät? Tai kulttuuri, jossa on normaalia lähettää vauva toiseen per­hee­seen kasvamaan?

Kasvatusperinteiden kir­ja­vas­sa joukossa on toi­min­ta­ta­po­ja, jotka olisivat Suomessa rikoksia. Samoin monissa muissa yhteis­kun­nis­sa kau­his­tel­tai­siin esi­mer­kik­si pak­ka­ses­sa nukkuvia suo­ma­lais­vau­vo­ja tai sitä miten vauvat hylätään vau­nuis­saan kadulle, van­hem­pien naut­ties­sa kah­vi­kup­pos­ta.

Paineiden aikakausi

Levinien tut­ki­muk­sen arvon voi ymmärtää tar­kas­te­mal­la suo­ma­lai­sen van­hem­muu­den ympä­ris­töä. Mediassa näkee lähes päi­vit­täin artik­ke­lei­ta, jotka esittävät mitä kaikkea ras­kausai­ka­na tai lapsen synnyttyä voi tehdä väärin — artik­ke­lei­ta, joiden väitteet ovat usein ris­ti­rii­das­sa keskenään. 

Selälleen vai mahalleen? Kuinka usein unta? Mikä on sopiva määrä kehuja? Rintamaitoa vai kor­vi­ket­ta? Se vai hän? Kuinka monta pak­ka­sas­tet­ta on liikaa? Ruutuaikaa vai ei? Internetistä löytyy kymmeniä erilaisia suo­si­tuk­sia ja neu­vo­lois­sa ohjeis­te­taan mm. missä jär­jes­tyk­ses­sä vauvojen pitäisi oppia erinäiset asia. Arkadianmäeltä taasen kantautuu ajoittain argu­ment­ti, että lapsella tulee olla isä ja äiti, jotta tämä voi kasvaa tasa­pai­noi­sek­si.

Tämä kaikki luo kuvaa lapsesta äärim­mäi­sen hauraana olentona, jonka elämän voi onnistua pilaamaan -12 asteessa, mutta ei vielä -10 asteessa. Ja kun syyllisiä etsitään, osoit­ta­vat sormet liian usein van­hem­piin ja heidän toimiinsa. Etenkin äidit kuulevat päi­vit­täin asioita, joita heidän tulisi tai ei tulisi tehdä. Media lieneekin yksi etenkin suo­ma­lai­säi­te­jä vaivaavan syyl­li­syy­den isoim­mis­ta lähteistä. Myös Levinet huo­maut­ta­vat kir­jas­saan, että monet psy­kiat­rien ja psy­ko­lo­gien best­sel­le­rit syyttävät vanhempia lapsille kehit­ty­vis­tä mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta.

Eihän kenenkään tarvitse näistä ohjeis­tuk­sis­ta välittää, mutta kyseisiä ääniä on vaikea olla kuu­le­mat­ta­kaan. Tarkkojen ja ris­ti­rii­tais­ten ohjeiden tulva hämmentää etenkin ensi­syn­nyt­tä­jiä. Monilla ei myöskään ole elä­mäs­sään vaikkapa sopivan auk­to­ri­tee­tin omaavaa isoäitiä, joka neu­vot­to­muu­den keskellä tomerasti tokaisisi että “ennen vanhaan lapset syntyi hei­nä­ka­saan, jat­ket­tiin töitä ja meidän koira sen opetti käve­le­mään”. Tarkka ohjeistus ja äitiyden yksi­lö­suo­rit­ta­mi­nen ovat huono yhdis­tel­mä.

Suomen kal­tai­sis­sa län­si­mais­sa van­hem­muu­des­sa on nyt meneil­lään paineiden ja syytösten aikakausi. Levinet kuvai­le­vat, että äidit ja isät ovat nyt kii­rei­sem­piä työ­elä­mäs­sä kuin koskaan ja saman­ai­kai­ses­ti ker­ryt­tä­vät itselleen yhä enemmän paineita van­hem­pi­na. Modernit länsimaat ovat ter­vey­den­huol­lon ja tek­no­lo­gian huipulla; esi­mer­kik­si infek­tio­tau­dit eivät ole uhanneet niiden lapsia vuo­si­kym­me­niin. Tästä huo­li­mat­ta vanhemmat ovat huo­lis­saan lap­sis­taan ja van­hem­muu­ten­sa tehok­kuu­des­ta enemmän kuin ikinä — paljon enemmän kuin vanhemmat ns. kehi­tys­mais­sa.

Monenlaisia kasvureittejä

Levinet esit­te­le­vät kir­jas­saan hoiva- ja kas­va­tus­ta­po­ja, jotka me helposti tuo­mit­si­sim­me trau­ma­ti­soi­vik­si tai vas­ten­mie­li­sik­si. He kertovat mm. pohjois-nige­ria­lai­sen mus­li­miyh­tei­sön äideistä jotka eivät puhu vau­voil­leen, useim­mi­ten edes katso näitä, ja pitävät sylis­sä­kin vain silloin kun on pakko. Seuraavaksi tutkijat kertovat nähneensä omin silmin, että näistä samoista lapsista kasvoi täysin hyvin­voi­via ja tasa­pai­noi­sia aikuisia. Mitä tästä pitäisi ajatella? 

Levinet tar­joi­le­vat näitä etno­gra­fi­sia esi­merk­ke­jä osoit­taak­seen, ettei ihmis­la­jin kes­kuu­des­sa ole yhtä tapaa olla vanhempi. Eikä etenkään van­hem­muu­den mallia, joka olisi evo­lu­tio­nää­ri­nen tai his­to­rial­li­nen vält­tä­mät­tö­myys. Jotkut näistä esi­mer­keis­tä haastavat kehi­tysp­sy­ko­lo­gian oletukset. Levinet päät­te­le­vät, että lasten sopeu­tu­mis­ky­kyä on län­si­maa­lai­sen psy­kiat­rian toimesta aliar­vioi­tu. Pienetkään vauvat eivät ole niin herkkiä kuin meille on kerrottu, eivätkä muiden kult­tuu­rien vanhemmat ole hirviöitä.

Levineiden mielestä Suomessakin val­lit­se­va van­hem­pien ohjeis­tuk­sen tulva saa äidit ja isät pel­kää­mään. Korostaessaan lasten sopeu­tu­mis­ky­kyä, he toivovat modernien län­si­mais­ten van­hem­pien ymmär­tä­vän, että lapset kasvavat nor­maa­leik­si, vaikkei jokaista piirrettä heidän kehi­tyk­ses­sään kont­rol­loi­tai­si­kaan mik­ros­koo­pin tark­kuu­del­la.

Kun tunnettu psykologi toteaa äidin rakkauden olevan yhtä vält­tä­mä­tön ainesosa vauvan nor­maa­lil­le kehi­tyk­sel­le kuin D-vita­mii­nin, pitäisi Levinien mukaan olla kriit­ti­nen. He argu­men­toi­vat, että ravit­se­mus­tie­de voi todistaa D-vita­mii­nin puutteen seu­rauk­set (rii­si­tau­ti), mutta tie­teel­li­nen näyttö esi­mer­kik­si äidin rak­kau­teen liittyen on heikkoa ja vaikeasti ero­tet­ta­vis­sa moraa­li­sis­ta väit­teis­tä hyvään tai huonoon van­hem­muu­teen liittyen. Äidin rakkaus on tärkeää siksi, että vuo­ro­vai­ku­tus ja kiin­ty­myk­sen osoi­tuk­set ovat lapsen kehi­tyk­sen kannalta mer­ki­tyk­sel­li­siä. Etnografiset esimerkit kuitenkin osoit­ta­vat, että nämä ainesosat voi tarjota melkein kuka tahansa muu huoltaja.

Levinet pai­not­ta­vat, että van­hem­pien pitäisi vapauttaa itsensä asian­tun­ti­joi­den luomasta illuusios­ta, jonka mukaan mikä tahansa poikkeus oman kult­tuu­rin suo­si­mis­ta toi­min­ta­ta­vois­ta on hai­tal­lis­ta. Tämän käsi­tyk­sen mukaan vaikkapa yhdessä nuk­ku­mi­nen voisi aiheuttaa trauman lapsen kehi­tyk­sel­le. Levinien mukaan tällaiset varoi­tuk­set ovat suurilta osin perus­teet­to­mia. He kertaavat, että lasten sopeu­tu­mis­ky­ky esi­mer­kik­si eri­lai­siin nuk­ku­mi­so­lo­suh­tei­siin, ruo­kin­ta­ta­poi­hin tai per­he­mal­lei­hin on paljon selkeämpi fakta kuin se emo­tio­naa­li­nen haa­voit­tu­vuus, johon moder­neis­sa län­si­mai­sis­sa kult­tuu­reis­sa uskotaan.

Kulttuuri kasvattajana

Vanhemmuuden pai­nei­siin liittyy myös toinen tärkeä kult­tuu­ri­nen seikka. Meidän käsi­tyk­sem­me mukaan vanhemmat päättävät yksi­löl­li­ses­ti siitä, miten lastaan hoivaavat. Siten he ovat myös yksin vastuussa lapsen kehi­tys­po­lus­ta.

Levinien mukaan tämä on enem­män­kin illuusio. He argu­men­toi­vat, että missään kult­tuu­ris­sa hoivaa ja kas­va­tus­ta ei impro­vi­soi­da. Jokaisesta yhteis­kun­nas­ta löytyy oman­lai­sen­sa las­ten­kas­va­tuk­sen kult­tuu­ri­pe­rin­tö: erään­lai­nen pai­kal­li­nen ja suku­pol­vi­koh­tai­nen sään­tö­kir­ja, jossa on mm. käsi­kir­joi­tus isyydelle. Rinta vai pullo, puhe vai kosketus? Esimerkiksi ime­väis­ten hoivaan vai­kut­ta­vat aika­kausit­tain vaih­te­le­vat kult­tuu­ri­set ideo­lo­giat, tek­no­lo­gia, infor­maa­tio sekä asian­tun­ti­joi­den neuvot. Kulttuurit muuttuvat aikojen saatossa ja van­hem­muus niiden mukana.

Nämä sosio­kult­tuu­ri­set vaihtelut vai­kut­ta­vat lapsen psy­ko­lo­gi­seen ja sosi­aa­li­seen kehi­tyk­seen. Psykologi Maria Gartstein tutki perus­teel­li­ses­ti, miten kult­tuu­ri­set arvot vai­kut­ta­vat vauvojen käy­tök­seen ja tem­pe­ra­ment­tiin. Garsten totesi, että ame­rik­ka­lai­set vauvat ovat sosi­aa­li­sia ja impul­sii­vi­sia ja nauttivat sti­mu­loi­vis­ta akti­vi­tee­teis­ta. Chileläiset vauvat taasen olivat erittäin aktii­vi­sia. Heillä oli toden­nä­köi­sim­min vai­keuk­sia keskittyä yhteen asiaan pidemmän aikaa. 

Tutkimustulokset hei­jas­te­le­vat eri maista kotoisin olevien van­hem­pien uniikkeja kult­tuu­ri­sia arvoja. Garstenin mukaan pitäi­si­kin kerätä tietoa niistä kult­tuu­ri­sis­ta ide­aa­leis­ta ja odo­tuk­sis­ta joita vanhemmat nou­dat­ta­vat kas­va­tuk­ses­sa, jos halutaan päästä selville vaikkapa käyt­täy­ty­mis­häi­riöi­den syistä.

Onko vanhemmilla väliä?

Mikä van­hem­pien todel­li­nen rooli sitten on? Levinien mukaan vanhemmat ja muut kas­vat­ta­jat tarjoavat lap­sil­leen kult­tuu­ri­koh­tai­sia reittejä kasvuun ja kehi­tyk­seen. He seuraavat kas­va­tuk­ses­sa kult­tuu­ri­ses­ti tärkeinä pidettyjä asioita ja valit­se­vat lap­sil­leen ympä­ris­tö­jä, jotka muovaavat lasten kehitystä paljon enemmän kuin vanhemmat itse. Esimerkiksi vauvojen hoi­va­mal­liin vai­kut­ta­vat selvästi ne sosi­aa­li­set, kult­tuu­ri­set ja moraa­li­set ympä­ris­töt, joissa perhe elää. Vanhemmat, jotka seuraavat tietyn kult­tuu­rin ideoita, saavat aikaan tie­tyn­lai­sia imeväisiä.

Sosiaalisten olo­suh­tei­den ja yhtei­sö­jen säännöt vähen­tä­vät hen­ki­lö­koh­tai­sen valinnan vapautta, vaikka vanhemmat koke­vat­kin itse päät­tä­vän­sä, miten lapsiaan kas­vat­ta­vat. Todellisuudessa koti­ta­lou­det ja suhteet, joissa lapset kasvavat ovat kovin stan­dar­doi­tu­ja. Ihmisillä kun on tapana noudattaa oman luokkansa, yhtei­sön­sä, suku­pol­ven­sa ja ystä­vä­pii­rin­sä normeja. Esimerkiksi ame­rik­ka­lai­nen malli taa­pe­roi­den kas­va­tuk­seen on pitkälti yhte­näi­nen, vaikka sen muoto hieman vaih­te­lee­kin per­heit­täin.

Levinien mukaan vanhemmat eivät siis ole vain ratio­naa­li­sia pää­tök­sen­te­ki­jöi­tä: heidän kas­va­tusi­de­aa­lin­sa ja toi­min­ta­ta­pan­sa sekoit­tu­vat kult­tuu­ri­sen perinteen moraa­li­siin ideoihin. Henkilökohtaisen valinnan mah­dol­li­suus on usein heikompi kuin ryh­mä­pai­ne ja asian­tun­ti­ja­lausun­to­jen voima. Levinet käyttävät esi­merk­ki­nä tästä sitä, että vuonna 1950 suuri osa yhdys­val­ta­lai­sis­ta äideistä ei imettänyt, kun vuonna 2011 79 % heistä imetti. Tässä välissä käsitys vauvojen hoidosta oli muo­vau­tu­nut suuntaan, jossa pai­no­tet­tiin äiti-vauva tun­ne­si­det­tä ja vuo­ro­vai­ku­tus­ta. Siihen vai­kut­ti­vat rin­ta­ruo­kin­taa suosiva lää­ke­tie­teel­li­nen konsensus sekä kult­tuu­ri­nen ideaali luon­nol­li­ses­ta äitiy­des­tä.

Vanhempi, kenties taakkasi on kuvittelemaasi pienempi

Epävarmuus ja riit­tä­mät­tö­myy­den tunteet ovat yleinen vaiva suo­ma­lais­ten van­hem­pien kes­kuu­des­sa. Ne poh­jau­tu­vat kult­tuu­ri­seen käsi­tyk­seen, jonka mukaan suh­teel­li­sen pienet eroa­vai­suu­det hen­ki­lö­koh­tai­sis­sa kas­va­tus­va­lin­nois­sa voivat vaikuttaa lapsen kehi­tyk­seen dra­maat­ti­ses­ti. Onko taakka, jonka vanhemmat nyt asettavat itselleen turhan raskas? Globaalista pers­pek­tii­vis­tä kat­sot­tu­na meidän pani­koin­tim­me vaikuttaa lii­oi­tel­lul­ta.

kuva: Suvi Jaakkola

Levinet muis­tut­ta­vat, ettei van­hem­muus myöskään ole tikas­mai­nen kehi­tys­kul­ku, jonka huipulla pat­sas­te­le­vat “kehit­ty­neim­mät” yhteis­kun­nat. Myös omissa toi­min­ta­ta­vois­sam­me on paljon ongelmia. Länsimaissa uskotaan, että stan­dar­dim­me ovat suo­si­tel­ta­via ja tie­teel­li­ses­ti todis­tet­tu tar­peel­li­sek­si lapsen nor­maa­lil­le kehi­tyk­sel­le. Levinienkin esit­te­le­mä etno­gra­fi­nen tut­ki­musai­neis­to kuitenkin osoittaa, että län­si­mai­nen psy­kiat­ria on sivuut­ta­nut monia yhtä lailla toimivia vaih­toeh­to­ja.

Levinien tutkimus ja kirja tarjoavat mie­len­kiin­tois­ta aja­tus­ruo­kaa van­hem­muu­des­ta ja sen vai­ku­tuk­sis­ta lasten kehi­tyk­seen. Ehkä mer­kit­tä­vim­mät valinnat tekeekin kult­tuu­ri­nen ympäristö, eivätkä vanhemmat? Tämä näkemys on ennen kaikkea vähemmän pelottava kuin hal­lit­se­vat näkö­kul­mat. Suomen kal­tai­ses­sa äärim­mäi­sen indi­vi­dua­lis­ti­ses­sa kult­tuu­ris­sa on vaikea ajatella, ettei omalla toi­min­nal­la vält­tä­mät­tä olekaan niin suurta mer­ki­tys­tä. Muiden kult­tuu­rien kas­va­tuse­si­merk­kei­hin tutus­tu­mi­nen voi kuitenkin auttaa vanhempia pohtimaan median ja asian­tun­ti­joi­den luomia paineita, ja yksi­löl­lis­ten valin­to­jen vai­ku­tuk­sen skaalaa.

Levinien tut­ki­muk­sen keskeisin kysymys oli, onko van­hem­mil­la väliä? Loppupäätelmän he summaavat todeten “ei niin paljoa väliä kuin he itse kuvit­te­le­vat”.


Lähteet:

Levine, Robert & Sarah (2016) Do Parents Matter?: Why Japanese Babies Sleep Soundly, Mexican Siblings Don’t Fight, and American Families Should Just Relax.

The Atlantic: How Much Do Parents Matter? Syyskuu 2016.

Arikkelikuva: Kaz (CC0)