Teksti: Tuomas Vesterinen, FMPodcast-lukija: Bruno Gronow.

Harmittaa. Istun met­ro­ju­nas­sa New Yorkissa ja huomaan, että olen jälleen hukannut lippuni, ja että kuljin juuri oman pysäkkini ohi. Katsahdan ylös junan seinään ja huomaan mainoksen, joka sopii tilan­tee­see­ni.

Metro

Kuva: Tuomas Vesterinen

Oletko hukannut mat­ka­lip­pusi, jälleen? Kuljitko pysäkkisi ohi, jälleen? Tunnetko itsesi levot­to­mak­si, jälleen?” (Kyllä, kyllä ja vähem­mäs­tä­kin!) Kysymysten jälkeen kyltissä lukee: “ADHD voi olla aikui­sel­la­kin.” Tämän jälkeen on lää­ke­fir­man inter­ne­to­soi­te. Ja minä kun luulin unoh­ta­mis­ta nor­maa­lik­si! Mainos herättää kysy­myk­sen siitä, miten normaalin ja pato­lo­gi­sen raja vedetään. Tarkastelen tätä kir­joi­tuk­ses­sa­ni.

2000-luvun alussa tehdyn tut­ki­muk­sen mukaan lähes puolella ame­rik­ka­lai­sis­ta on elämänsä aikana mie­len­ter­veys­häi­riö. 1980-luvun alussa vas­taa­van­lai­sen tut­ki­muk­sen mukaan häiriö oli kol­mas­osal­la väestöstä. Ovatko mie­li­sai­rau­det siis todella lisään­ty­neet, tai niiden diag­no­soin­nit paran­tu­neet? Vai voisiko olla, ettemme tiedä mitä häiriöt ylipäänsä ovat, ja miten niitä voisi tunnistaa?

Vielä 1970-luvulla häiriöitä diag­no­soi­tiin harvemmin, mutta nykyistä epä­mää­räi­sem­min perustein. Tätä kuvastaa koe, jonka psykologi David Rosenhan julkaisi vuonna 1973 Science -lehdessä. Hän lähetti näyt­te­li­jöi­tä psy­kiat­ri­siin sai­raa­loi­hin ympäri Yhdysvaltoja kertomaan tois­tu­vas­ti kuu­le­mas­taan äänestä, thudista. Kaikki näyt­te­li­jät otettiin osastolle ja mää­rät­tiin psyy­ke­lää­ki­tyk­sel­le. Ja vaikka he eivät enää rapor­toi­neet äänestä ja käyt­täy­tyi­vät muutenkin nor­maa­lis­ti, heitä ei päästetty pois. Tilannetta vain pahensi, jos he kertoivat aluksi näy­tel­leen­sä. Jotkut päätyivät olemaan sai­raa­las­sa pari kuu­kaut­ta­kin.

Kun Rosenhan lopulta paljasti kokeen, eräs mie­li­sai­raa­la pyysi häntä lähet­tä­mään lisää näyt­te­li­jöi­tä, osoit­taak­seen tun­nis­ta­van­sa heidät. Parin kuukauden jälkeen sairaala ilmoitti ylpeästi pal­jas­ta­neen­sa 41 näyt­te­li­jää. Rosenhan vastasi, ettei ollut lähet­tä­nyt yhtäkään.

370H

Kuva: Gratisography​.com

Tällaisista ongel­mis­ta johtuen mie­len­ter­veys­häi­riöi­tä ruvettiin 1980-luvun alusta lähtien mää­rit­te­le­mään Yhdysvaltain psy­kiat­riyh­dis­tyk­sen jul­kai­se­mas­sa Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders (DSM) -luo­kit­te­lu­raa­ma­tus­sa oireiden perus­teel­la. Vastaava mää­rit­te­ly on käytössä nykyään myös kan­sain­vä­li­ses­sä luo­kit­te­lu­ma­nu­aa­lis­sa (The International Classification of Diseases, ICD). Tämä on yhte­näis­tä­nyt diag­no­soin­tia: samat oireet mää­ri­tel­lään samalla tavalla eri sai­raa­lois­sa ja eri hen­ki­löi­den kohdalla.

Toisaalta oire­mää­ri­tel­mät ovat sat­tu­man­va­rai­sen tiukkoja ja alttiita muu­tok­sil­le, jotka eivät perustu tut­ki­mus­tu­lok­siin. Esimerkiksi ADHD mää­ri­tel­lään uudessa DSM-5 -manu­aa­lis­sa siten, että jos mää­ri­tel­män oireista kuusi jatkuu vähintään puoli vuotta, on kyseessä ADHD. Aiemman manuaalin kokoa­mi­seen osal­lis­tu­nut psykologi Renee Garfinkel on kertonut ant­ro­po­lo­gi James Daviesille, kuinka erästä oiretta ei sisäl­ly­tet­ty tiettyyn häi­riö­mää­ri­tel­mään, kun selvisi, että kokouk­seen osal­lis­tu­neel­la tut­ki­jal­la oli tuo käy­tö­soi­re.

Not-Sure-If-ADHD

Mielenterveyshäiriöiden diag­no­soin­ti on vaikeaa, koska emme tiedä häi­riöi­den aiheut­ta­jia. Nykypsykiatriaa hallitsee silti vahva uskomus siihen, että häiriöt ovat bio­lo­gi­sia aivo­sai­rauk­sia. Koska bio­lo­gi­sia syitä ei kui­ten­kaan ole löydetty, on päädytty oire­mää­ri­tel­miin, jotka ovat tehneet monesta ennen nor­maa­lis­ta ilmiöstä pato­lo­gi­sen. Tämän seu­rauk­se­na yhä useam­mal­la diag­no­soi­daan mie­len­ter­veys­häi­riö.

Mielenterveyshäiriön määrittely

DSM-5 mää­rit­te­lee mie­len­ter­veys­häi­riön toi­min­ta­häi­riö­nä (dys­func­tion), joka tyy­pil­li­ses­ti ilmenee ahdis­tuk­se­na ja sosi­aa­li­se­na kyvyt­tö­myy­te­nä. Toimintahäiriön uskotaan nykyp­sy­kiat­rias­sa olevan aivo­pe­räi­nen, esi­mer­kik­si aivo­ke­mian epä­ta­sa­pai­noon liittyvä. Ahdistuksella ja kyvyt­tö­myy­del­lä puo­les­taan tar­koi­te­taan toi­min­ta­häi­riön aiheut­ta­maa haittaa yksilölle ja hänen lähei­sil­leen.

Toimintahäiriöön vetoa­mal­la halutaan välttää pelkän poik­kea­vuu­den lei­maa­mis­ta sai­rau­dek­si. Esimerkiksi homo­sek­su­aa­li­suus luo­ki­tel­tiin mie­li­sai­rau­dek­si vielä 1970-luvulla. Ääriesimerkki on 1800-luvun mie­li­sai­raus dra­pe­to­ma­nia, joka mää­ri­tel­män mukaan riivasi kar­kaa­maan pyrkiviä orjia. Vaikka molemmat on katsottu aikanaan hai­tal­li­sik­si, ei niiden taustalta löydy bio­lo­gi­sia toi­min­ta­häi­riöi­tä.

Intuitiivisuudestaan huo­li­mat­ta toi­min­ta­häi­ri­öön perus­tu­vis­sa sairauden mää­ri­tel­mis­sä on peri­aat­teel­li­nen ongelma. Vaikka bio­lo­gi­sia aiheut­ta­jia joskus löy­det­täi­siin, niiden toi­min­ta­häi­riök­si mää­rit­te­le­mi­nen näyttäisi silti olevan jossain määrin arvo­si­don­nais­ta.

mental-health-1420801_1280Filosofi Christopher Boorse on antanut sai­rau­del­le yleisesti käytetyn bio­lo­gi­sen mää­ri­tel­män. Sen mukaan sairaus on toi­min­ta­häi­riö, joka laskee yksilön normaalia laji­tyy­pil­lis­tä toi­min­ta­ky­kyä säilyä hengissä ja lisääntyä. Määritelmän suuri ongelma liittyy siihen, että ihmisten normaali toi­min­ta­ky­ky vaihtelee huo­mat­ta­vas­ti. Se, miten variaatio voi­tai­siin ottaa mää­ri­tel­mäs­sä huomioon, riippuu arvo­va­lin­nois­ta.

Evoluutiosta ei myöskään ole apua mie­len­ter­veys­häi­riön mää­rit­te­lys­sä. Populaation sopeu­tu­mis­ky­vyn kannalta on hyö­dyl­lis­tä, että siinä on erilaisia yksilöitä. Esimerkiksi psy­ko­paat­ti­suu­des­ta on voinut olla hyötyä sekä yksi­löil­le itselleen että popu­laa­tioil­le ihmi­se­vo­luu­tios­sa.

Biologisten mää­ri­tel­mien ongel­mal­li­suu­den vuoksi mie­len­ter­veys­häi­riö­mää­ri­tel­mä on järkevä kääntää pää­lael­leen. Mielenterveyshäiriötä ei mää­ri­tel­lä yksistään bio­lo­gis­ten syiden perus­teel­la, vaan mah­dol­li­set bio­lo­gi­set syyt mää­ri­tel­lään mie­len­ter­veys­häi­riök­si niiden aiheut­ta­man sosi­aa­li­sen haitan ja kär­si­myk­sen perus­teel­la.

Silloin on tärkeää tehdä ero häiriön itsensä aiheut­ta­mien ongelmien sekä yksilön ja yhteis­kun­nan välisestä suhteesta aiheu­tu­vien ongelmien välillä. Muuten päädytään lei­maa­maan dra­pe­to­ma­nian kaltaisia ilmiöitä sai­rauk­sik­si. Esimerkiksi ADHD:n kohdalla tulee kysyä, aiheut­taa­ko ilmiö kär­si­mys­tä itsessään vai nyky-yhteis­kun­nan aset­ta­mien vaa­ti­mus­ten vuoksi. Yhteiskunnan aiheut­ta­ma stressi voi myös olla häiriön lau­kai­se­va tekijänä. Keskeiseksi nousee siksi kysymys siitä, miten arvot ja kulttuuri vai­kut­ta­vat mie­len­ter­vey­son­gel­miin.

Mielenterveysongelmien kulttuurisidonnaisuus

DSM- ja ICD-manuaalit perus­tu­vat ole­tuk­seen, että län­si­mai­set diag­nos­ti­set kate­go­riat ovat uni­ver­saa­li aivo­sai­rauk­siin perustuva tapa poiketa nor­maa­lis­ta. Sitä vastoin kult­tuu­rin vai­ku­tuk­sel­le alttiit mie­len­ter­veys­pul­mat ovat ei-län­si­maa­lai­sil­la tavattuja epä­ta­val­li­sia ja pato­lo­gi­sel­ta vai­kut­ta­via ilmiöitä, joita ei ole kyetty sovit­ta­maan län­si­mai­siin diag­nos­ti­siin kate­go­rioi­hin. Ne ovat ikään kuin poik­kea­mia nor­maa­lis­ta tavasta olla mie­li­sai­ras.

Suhtautuminen sai­rau­teen vaihtelee kult­tuu­ris­ta toiseen, ja nor­maa­liu­den mää­rit­tä­mi­nen on kult­tuu­ri­si­don­nais­ta. Jopa somaat­ti­set sairaudet voidaan luo­ki­tel­la nor­maa­leik­si kon­teks­tis­ta riippuen. Esimerkiksi vielä hil­jat­tain syfi­lik­sen sukuinen iho­sai­raus pinta oli Amazonin ylä­juok­sun inti­aa­nien kes­kuu­des­sa niin yleinen, että ilman sairautta ei ollut asiaa naimisiin. Sairauden oireena ovat pigmentin muutokset, ihon pak­suun­tu­mi­nen ja kutitus.

Normaalin käsite muuttui ja nousi Euroopassa kes­kei­sek­si lää­ke­tie­teen kehi­tyk­sen myötä. Vielä 1700-luvulla väi­tel­tiin ihmis­luon­nos­ta, ei siitä mikä on normaalia. 1800-luvulla lää­ke­tie­tees­sä pato­lo­gi­suus ruvettiin mää­rit­te­le­mään elimen tilana, joka poikkeaa kes­kiar­vos­taan. Normaali puo­les­taan tuli mer­kit­se­mään elimen kes­kiar­vois­ta tilaa. Tästä normaali levisi yleis­pu­hee­seen.

308H

Kuva: Gratisography​.com

Yleisessä kielenkäytössä normaalin taika piilee siinä, että sillä illuso­ri­ses­ti ylitetään tosi­asioi­den ja arvojen välinen kuilu. Ilman perus­te­lu­ja uskotaan, että mikä on normaalia eli keskiarvo, on myös hyvä. Siitä miten asiat ovat, ei voida kui­ten­kaan päätellä suoraan, miten niiden olisi hyvä olla. Arvot ja kulttuuri vai­kut­ta­vat siihen, mitä pidämme hyvänä ja huonona, mitä terveenä ja sairaana. Tässä valossa medi­ka­li­saa­tio on länsimaisen tie­tei­sus­kon ilmentymä, jossa yhteis­kun­ta pyrkii oikeut­ta­maan arvonsa luon­non­tie­teel­li­sin mene­tel­min.

Arvot ja kult­tuu­ri­nen konteksti vai­kut­ta­vat siihen, miten mie­len­ter­veys­häi­riöi­nä län­si­mais­sa luo­ki­tel­tui­hin ilmiöihin suh­tau­du­taan. Sen lisäksi mielenterveyshäiriöt itsessään ovat osittain oman kult­tuu­ri­sen kon­teks­tin­sa tuotteita. Psykiatriaan kes­kit­ty­nyt ant­ro­po­lo­gi Arthur Kleinman on puhunut länsimaisten häiriöluokitusten siirtämisestä sinällään muualle ”kate­go­ri­se­na virhepäätelmänä”. Tästä huo­li­mat­ta hän on uni­ver­sa­lis­ti: usein samat häiriöt saavat vain erilaisen ilmentymän eri kult­tuu­reis­sa.

Mielenterveyshäiriöinä diag­no­soi­tu­jen ilmiöiden oireet vaih­te­le­vat jossain määrin kult­tuu­rin mukaan. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Tanya Luhrmannin johtaman tut­ki­muk­sen mukaan vakavasta psy­koo­sis­ta kärsivien ääniharhat vaih­te­le­vat kult­tuu­ris­ta toiseen. Tutkimuksessa todettiin, että ame­rik­ka­lai­set kuulevat pääsääntöisesti pahan­tah­toi­sia ääniä. Sitä vastoin Ghanassa ja etenkin Intiassa ääniharhat olivat opastavia ja hyväntahtoisia.

Luhrmannin mukaan kult­tuu­rin vaikutus harhojen luon­tee­seen on moni­muo­tois­ta. Yksi syy on medi­ka­li­saa­tios­sa: harhojen kuulija ei Ghanassa ja Intiassa leimaudu samalla tavalla sairaaksi kuin länsimaissa. Lisäksi Ghanassa ja Intiassa iden­ti­teet­ti ja mieli koetaan osaksi yhteisöä ja sen sosi­aa­li­sia suhteita. Sitä vastoin länsimaissa on erilainen mielen teoria. Mieli on yksilön hal­lit­se­ma ja rajattu maailma, jonne kont­rol­loi­mat­to­mien äänien ei tulisi tunkeutua.

crazy

1960-luvulla suo­ri­te­tun pitkäaikaisseurannan mukaan skit­so­fre­nia­diag­noo­sin saaneet henkilöt Intiassa, Nigeriassa ja Kolumbiassa sai­ras­ti­vat häiriötä lievempänä kuin Yhdysvalloissa, Tanskassa ja Taiwanissa. Häiriö heikensi toi­min­ta­ky­kyä vakavasti 40 pro­sen­til­la teol­li­suus­mai­den poti­lais­ta, kehi­tys­mais­sa luku oli 24 pro­sent­tia. Epäilemättä yksi syy tähän on, että häiriö ei kanna kehi­tys­mais­sa saman­lais­ta sairaan leimaa kuin länsimaissa, eikä potilasta eristetä sosi­aa­li­ses­ti yhtä herkästi.

Jyväskylän yli­opis­ton psy­ko­lo­gian pro­fes­so­ri Jaakko Seikkula on kehittänyt avoimen dialogin hoi­to­mal­lin (kero­pu­taan hoi­to­mal­li), jossa skit­so­fre­nian hoitoon otetaan mukaan potilaan sosi­aa­li­nen verkosto. Hoitomenetelmä siis muis­tut­taa monen kol­lek­tii­vi­sen kult­tuu­rin tapaa suhtautua ilmiöön. Menetelmän avulla poti­lai­den sosi­aa­li­nen sel­viy­ty­mis­ky­ky paranee merkittävästi.

Mielenterveysongelmat olisi siten järkevää määritellä ja luo­ki­tel­la hoitolähtöisesti, aset­ta­mal­la potilaan ja hänen läheistensä kärsimysten lievittäminen kes­kei­seen asemaan. Siksi häiriöiden hoi­ta­mi­ses­sa ja luo­kit­te­luis­sa tulisi ottaa huomioon yhtä lailla sosi­aa­li­kult­tuu­ri­nen konteksti kuin oletettu bio­lo­gi­nen tausta. 

Epänormaalin epidemiologia

DSM-manuaali ja lää­ke­fir­mat ovat glo­ba­li­soi­neet län­si­mai­sen tavan kokea ja ilmaista ahdis­tus­ta sekä men­taa­li­sia ongelmia. Manuaali levittää modernia län­si­mais­ta käsitystä epä­nor­maa­lis­ta. Lääkefirmat ovat lobanneet oire­mää­ri­tel­mien laa­jen­ta­mi­sen puolesta myy­däk­seen enemmän psyy­ke­lääk­kei­tä. Syömishäiriöt ovat levinneet Aasiaan ja län­si­mai­nen käsitys masen­nuk­ses­ta koko maailmaan. Traumaperäistä stres­si­häi­riö­tä diag­no­soi­daan kaikilla kata­stro­fia­lueil­la, missä hyvää tar­koit­ta­vat län­si­maa­lai­set ter­vey­de­na­lan ammat­ti­lai­set pyrkivät auttamaan. 

Oiremääritelmien laajuuden vuoksi mie­len­ter­veys­häi­riöi­den löy­tä­mi­sen sijaan niitä ollaan vaarassa levittää. Arvolatautuneisuudestaan johtuen mää­ri­tel­miin rea­goi­daan herkästi: diag­nos­ti­set kate­go­riat ja luo­ki­tel­lut ihmiset ovat vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tees­sa keskenään. Oiremääritelmät tarjoavat “oikean” tavan ilmaista ahdis­tus­ta, minkä vuoksi diag­noo­se­ja saatetaan huo­maa­mat­ta sisäistää. Leimaantumisen pelossa niitä myös vas­tus­te­taan. Seurauksena on sil­muk­ka­vai­ku­tus: luo­kit­te­lu­ja voidaan joutua tar­kis­ta­maan, jotta ne vas­tai­si­vat luo­ki­tel­tu­jen ihmisten moni­muo­toi­sia reak­tioi­ta.

Silmukkavaikutus voi olla hyvin nopea, kuten ant­ro­po­lo­gi Andrew Lakoff huomasi buen­osai­re­si­lai­ses­sa mie­li­sai­raa­las­sa. Ranskalainen bio­tek­no­lo­gian alan yhtiö halusi ostaa sai­raa­lal­ta sylki- ja veri­näyt­tei­tä, jotka olisivat kak­si­suun­tai­sil­ta mie­lia­la­häi­riö­po­ti­lail­ta. Sairaalan toiminta perustui kuitenkin psy­koa­na­lyy­siin, joka ei tunnista tätä DSM-luo­ki­tus­ta. Rahapalkkion hou­kut­ta­ma­na lääkärit muuttivat luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män­sä DSM:n mukai­sek­si. Monen potilaan käytös muuttui melkeinpä yhdessä yössä uusia diag­noo­se­ja vas­taa­vak­si.

Häiriökokemuksia levittää myös län­si­mais­ten hoi­to­me­ne­tel­mien yleis­ty­mi­nen. Journalisti Ethan Watters kir­joit­taa kuinka vuoden 2004 Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen län­si­mai­set ter­vey­den­hoi­toa­lan ammat­ti­lai­set ryn­tä­si­vät kilvan auttamaan pai­kal­li­sia sel­viä­mään trau­ma­pe­räi­ses­tä stres­si­häi­riös­tä (PTSD). Häiriön tyy­pil­li­sis­tä oireista puhuttiin esi­mer­kik­si Sri Lankan kan­sal­li­ses­sa tele­vi­sios­sa. Häiriön hoito ja oire­mää­ri­tel­män julkisuus johtivat siihen, että monet alkoivat suodattaa kär­si­mys­tään mää­ri­tel­män tyy­pil­lis­ten oireiden kautta. 

Levitessään moderni käsitys, jonka mukaan kär­si­myk­sen syynä ovat rik­ki­näi­set aivot, tuhoaa perin­tei­siä kär­si­myk­seen sovel­let­tu­ja sosi­aa­li­sia sel­viy­ty­mis­me­ka­nis­me­ja. Kulttuuri antaa kär­si­myk­sel­le ja sen kes­tä­mi­sel­le mer­ki­tyk­sen, usein uskonnon tai muiden usko­mus­ten kautta. 

Lääkefirmat onnis­tui­vat mark­ki­noi­maan masen­nuk­sen esi­mer­kik­si Japaniin 2000-luvun alussa. Sitä ennen japa­ni­lai­set pitivät väi­te­tys­ti masen­nuk­sen tunteita esteet­ti­si­nä, eivät pato­lo­gi­si­na. Lisäksi surun kat­sot­tiin kas­vat­ta­van luonnetta, ja tätä koros­tet­tiin elo­ku­vis­sa ja musii­kis­sa. Buddhalaisuudessa kär­si­myk­sel­lä on kes­kei­sem­pi osa kuin onnel­li­suu­del­la. Markkinointi antoi japa­ni­lai­sil­le uuden kate­go­rian, jonka kautta tulkita tunteita. 

149H

Kuva: Gratisography​.com

Lievemmät häiriödiagnoosit ovat myös loh­dul­li­sia, koska ne poistavat vastuuta omilta valin­noil­ta. Diagnoosit antavat uskoa, että valinnat ovat seurausta aivohäiriöstä, eivät itsestä. Aikakauslehdissä tapaa ker­to­muk­sia jul­ki­suu­den henkilöistä, jotka kertovat hyväksyvänsä itsensä paremmin saatuaan diag­noo­sin.

Psykiatrian diag­noo­seis­ta on siten tullut itseään vah­vis­ta­via kate­go­rioi­ta, joita myydään ympäri maailmaa psyy­ke­lääk­kei­den säes­tä­mä­nä. Amerikassa surusta on tullut suo­ras­taan epä­nor­maa­li tunnetila. Tavalliset tunteet ja käytös eivät ole enää nor­maa­le­ja. Normaalin saa­vut­ta­mi­sek­si tarvitaan lääkkeitä.

Palatakseni alkuun: ADHD:n lisään­ty­nyt diag­no­soin­ti kertoo kult­tuu­rin mur­rok­ses­ta. Monesta ennestään nor­maa­lis­ta käy­tök­ses­tä on tullut pato­lo­gis­ta, samalla kun mie­len­ter­veys­häi­riöis­tä on tullut yleisiä. Seurauksena on, että nor­maa­lik­si täytyy pyrkiä, taval­li­suus ei siihen enää riitä. Metron mainos viestii mah­dol­li­suu­des­ta parempaan minään, jonka voi saavuttaa mainoksen lääk­keil­lä.


Lähteitä ja luettavaa

Canguilhem, Georges 2005: The Normal and the Pathological. New York: Zone Books.

Davies, James 2013: Cracked. Why Psychiatry is Doing More Harm Than Good. London: ICON.

Hacking, Ian 2002: The Taming of Chance. Cambridge: Cambridge University Press.

Honko, Lauri 1960: Varhakantaiset tau­din­se­li­tyk­set ja paran­ta­mis­näy­tel­mä. Teoksessa: Jouko Hautala (toim.): Juminkeko. Tietolipas 17. Helsinki: SKS

Horwitz, Allan & Wakefield, Jerome 2007: The Loss of Sadness. How Psychiatry Transformed Normal Sorrow into Depressive Disorder. Oxford: Oxford University Press.

Kleinman, Arthur 1991: Rethinking Psychiatry. From Cultural Category to Personal Experience. The Free Press: New York.

Lakoff, Andrew 2005: Pharmaceutical Reason. Knowledge and Value in Global Psychiatry. Cambridge: Cambridge University Press.

Luhrmann, Tanya 2011: Toward an Anthropological Theory of Mind. Suomen Antropologi, 4, 1 – 95.

Luhrmann, T., Padmavati, R., Tharoor, H. & Osei, A. 2014: Difference in Voice-Hearing Experiences of People with Psychosis in the USA, India and Ghana. The British Journal of Psychiatry, 14.

Rashed, Mohammed & Bingham, Rachel 2014: Can Psychiatry Distinguish Social Deviance From Mental Disorder? Philosophy, Psychiatry & Psychology, 21, 243 – 255. 

Watters, Ethan 2011: Crazy Like Us. The Globalization of the Western Mind. London: Constable & Robinson Ltd.

Artikkelikuva: Vincent van Gogh, Wheat Field with Cypresses1890.

Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho