Teksti: Matti Eräsaari, VTT Podcast-lukija: Veikko Lindholm

Kuuluisa rans­ka­lai­nen ant­ro­po­logi Claude Lévi-Strauss pohjasi jo 1949 ideansa kult­tuu­rien ole­mas­sao­losta aja­tuk­seen, jossa kaksi ihmis­ryh­mää joutuu vaih­ta­maan puo­li­soita keskenään taa­tak­seen oman ryhmän jat­ku­vuu­den. Vaihtokauppoihin ryh­ty­mi­nen tekee kummankin osapuolen tie­toi­siksi kult­tuu­rie­roista ja kult­tuu­ri­sista rajoista. Kumpikin ymmärtää olevansa vähän toista nor­maa­lim­pia, vähän enemmän ihmisiä, tai vain yksin­ker­tai­sesti parempia kuin oudot naapurit.

Lévi-Strauss palasi tähän teemaan kahdessa UNESCOlle kir­joit­ta­mas­saan esseessä, jotka jul­kais­tiin suo­mek­si­kin Rotu, historia ja kulttuuri –kirjana vuonna 2004. Näissä esseissä Lévi-Strauss tuo hyvin voi­mak­kaasti esille näke­myk­sen siitä, että erias­tei­nen ”me ja muut” –ajattelu on yhteistä luul­ta­vasti miltei kaikille ihmi­syh­tei­söille. Tämän vuoksi niin monilla kansoilla on esi­mer­kiksi tapana viitata itseensä jollakin ”hyvää”, ”todel­lista” tai yksin­ker­tai­sesti ”ihmistä” mer­kit­se­vällä termillä, kun taas naa­pu­rei­hin viitataan tyy­pil­li­sesti sel­lai­silla termeillä kuin ”tomppelit” tai ”paviaanit”.

an essential cha­rac­te­ris­tic of man disap­pears outside the limits of the group (Claude Lévi-Strauss: 1970: 46)

Samaa ajatusta ilmen­tä­vät myös ilkeät 1900-luvun alku­puo­lella Suomessa kerätyt syn­ty­ta­ri­nat, jotka tarjoavat hyvinkin lévi-straus­si­lai­sia seli­tyk­siä kult­tuu­rie­rolle. Synnyt–kirjassa (Paasio 1976) jul­kais­tuissa syn­ty­ta­ri­noissa mus­ta­lai­nen saa alkunsa siitä, kun Kain ottaa mus­ta­har­jai­sen tamman akakseen, hurri siitä kun Ruotsissa asunut mies saa sian tiineeksi ja häpeis­sään laittaa sen aje­leh­ti­maan veneessä Pohjanlahdelle. Ryssän puo­les­taan seli­te­tään haisevan, koska se ei ole vielä täysin kehit­ty­nyt ihmiseksi vaan sillä on housuis­saan mätänevä hännän jäänne. 

Tämä on karua luettavaa, vaikka onkin Lévi-Straussin mukaan hyvin yleistä. Lévi-Strauss kuitenkin perään­kuu­lutti kes­kus­te­luun jon­kin­laista aste-erojen ymmär­rystä: naa­pu­rei­den kes­ki­näi­nen pilkka esi­mer­kiksi eroaa rasis­mista siinä, että rasismi on valta-asemasta käsin saneltu oppi, jossa toinen osapuoli saa yksin muuntaa ylem­myy­den­tun­tonsa faktaksi. Nykykeskustelussa ”rodun” korvaavat yleensä kult­tuu­riin ja uskontoon perus­tu­vat argu­men­tit, joten rasismi käsit­teenä on van­hen­tu­nut. Kysymys siitä, kenen ehdoilla kult­tuu­rie­roa käsit­teel­lis­te­tään, ei ole.

Kuten Lévi-Strausskin muis­tut­taa, meidän ja muiden vas­tak­kain aset­ta­mi­nen ei aina ole läpeensä nega­tii­vista — siis muu­ka­lai­suu­den tai eri­lai­suu­den pelkoa tai vähek­syn­tää — vaan muu­ka­lai­seen liitetty ekso­tiikka voi saada myös posi­tii­vi­sen arvo­la­tauk­sen.

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vieraanvaraisuuden käsitteestä. Kuva: Rubens / Wikimedia Commons

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vie­raan­va­rai­suu­den käsit­teestä. Kuva: Rubens /​Wikimedia Commons (CC0)

Muukalaispelon vas­ta­koh­taa, kse­no­fi­liaa, analysoi Helsingissä huh­ti­kuussa 2013 pidetyssä esi­tel­mäs­sään ant­ro­po­logi Rupert Stasch. Stasch on tehnyt tut­ki­musta Länsi-Papualla asuvan Korowai-kansan parissa. Korowait ovat kansa, jonka ”vil­ley­destä” on tehty suo­ras­taan tava­ra­merkki: ihmiset mat­kus­ta­vat eri puolilta maailmaa viet­tä­mään aikaa näiden ”aitojen villien” kes­kuu­dessa. Juuri korowai­den luona on kuvattu esi­mer­kiksi Madventures-sarjan jakso, jossa tutus­tu­taan “kivi­kau­ti­siin” ihmisiin, ”jotka eivät tiedä asuvansa maa­il­massa saati Indonesiassa” (City-lehti 3.6.2005: http://​www​.city​.fi/​i​l​m​i​o​t​/​v​i​l​l​i​+​m​a​a​i​l​m​a​/​1​575).

Stasch kertoo, että korowai­den ja heidän län­si­mais­ten vie­rai­densa väliset koh­taa­mi­set ovat tilan­teita, joissa kumpikin osapuoli tunnistaa toisessa jonkin posi­tii­vi­sen arvon, jonka itseltä koetaan puuttuvan. Rikkaat län­si­mai­set turistit ihailevat korowaita, jotka ovat puhtaita ja tur­mel­tu­mat­to­mia; korowait ihailevat turistien maailmaa, jossa vaikeasti saa­vu­tet­ta­vat tavarat ja raha ovat aina saa­ta­villa. Tai kuten Stasch asian ilmaisee: 

”Korowait ihailevat eksoot­ti­sia turisteja, jotka ovat yhtä heitä ympä­röi­vän hyö­dy­ke­tar­jon­nan kanssa eivätkä joudu hank­ki­maan elantoaan vai­val­loi­sesti metsästä. Turistit ihailevat eksoot­ti­sia korowaita, jotka ovat yhtä heitä ympä­röi­vän metsän kanssa eivätkä joudu hank­ki­maan elantoaan vai­val­loi­sesti hyö­dyk­keinä.”

Mutta kyse ei ole näin suppeasta kse­no­fi­lian aja­tuk­sesta. Saman ilmiön piiriin kuu­lu­viksi voidaan laskea myös sellaiset ilme­ne­mis­muo­dot kuten län­si­maissa yleinen aasia­lai­sen hen­ki­syy­den, ais­til­li­suu­den tai taiteiden ihailu — ja miksei myös liike-elämästä tuttu englan­nin­kie­li­siin toi­men­ku­viin liitetty arvovalta.

Näyttääkseen kuinka laaja-alaisesta ilmiöstä on kyse, Stasch on laatinut pel­kis­te­tyn typo­lo­gian motii­veista, joiden alle useimmat kse­no­fi­lian muodot voidaan luo­ki­tella.

Staschin typologia kattaa niin Pochahontasin ja Tanssii susien kanssa –tyyp­pis­ten elokuvien ilmen­tä­män, domi­noi­tuun ryhmään koh­dis­tu­van, anteek­si­pyyn­nön omaisen jalus­talle nos­ta­mi­sen, kuin myös luo­vuu­teen ja val­lit­se­van jär­jes­tyk­sen kysee­na­lais­ta­mi­seen liittyvän ekso­ti­soin­nin. Se sisältää myös uto­pis­ti­sen kse­no­fi­lian, jossa jokin ihmis­ryhmä saa teh­tä­väk­seen edustaa toisen ryhmän itsessään kokemaa puutetta tai epä­on­nis­tu­mista.

Staschin laa­ti­masta typo­lo­giasta nostan tässä esille kaksi teemaa, jotka toistuvat erityisen usein itselleni tutuim­massa Tyynenmeren ant­ro­po­lo­giassa:

1) Ksenofilia, jossa muu­ka­lai­set tai toiset vah­vis­ta­vat yhteisön omia arvoja tai normeja osoit­ta­malla niiden kon­kreet­ti­set rajat. Klassinen esimerkki on muu­ka­lais­ku­nin­kaan hahmo. Tyynellämerellä (Polynesiassa) vai­kut­ta­neet muu­ka­lais­ku­nin­kaat olivat mää­ri­tel­mäl­li­sesti vieraita ja siten pai­kal­lis­ten sääntöjen ulot­tu­mat­to­missa. He olivat arvaa­mat­to­mia, usein häi­käi­le­mät­tö­miä val­lan­käyt­tä­jiä, joiden valta-asema pohjautui nimen­omai­sesti siihen, etteivät he olleet osa alku­pe­räistä, val­lit­se­vaa jär­jes­tystä.

2) Ksenofilia, jossa eksoot­ti­nen ulko­puo­li­nen miel­le­tään hyväksi puhtaasti ulko­puo­li­suu­tensa takia. Se ilmentää kauas tämän hetkisen kon­teks­tin tuolle puolen ulottuvaa yhteyttä jonkin sellaisen kaukaisen arvon lähteille, joka on pai­kal­li­sesti niukkaa tai muuten halut­ta­vaa.

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Jälkimmäinen kse­no­fi­lian tyyppi tai motiivi löytyy jo esi­mer­kiksi Bronislaw Malinowskin 1922 jul­kais­tusta klas­si­kosta Argonauts of the Western Pacific. Malinowskin teos loi perustan talouden ant­ro­po­lo­gialle yhdessä Marcel Maussin kolme vuotta myöhemmin ilmes­ty­neen Lahjan kanssa, jossa Mauss teo­re­ti­soi Malinowskin aineis­toja.

Malinowskin oivallus päh­ki­nän­kuo­ressa oli, että Papua-Uudessa-Guineassa sijait­se­vien Trobriand-saarten asukkaat olivat valmiita mat­kaa­maan kanoo­teilla satoja kilo­met­rejä ker­ral­laan. He varus­ti­vat työläitä ret­ki­kun­tia ja tekivät vaa­ral­li­sia meri­mat­koja suo­rit­taak­seen perillä vaih­to­kaup­poja, joissa ei talous­tie­teen näkö­kul­masta ollut mitään järkeä. Malinowski mielsi saa­ri­ryh­män ”ringiksi” tai kehäksi, jossa yhden­lai­set arvo­ta­va­rat (punai­sista sim­pu­kan­kuo­rista tehdyt soulava–kau­la­ko­rut) kiertävät myö­tä­päi­vään ja toiset (val­koi­sista sim­pu­koista tehdyt mwali–ran­ne­ren­kaat) kiertävät vas­ta­päi­vään niin, että vas­taa­not­taes­sasi yhden­lai­sen arvotavan sinun on annettava vaihdossa takaisin toi­sen­lai­nen. Kirjansa joh­dan­nossa Malinowski selittää oival­lus­taan näin:

Vietettyäni kuusi vuotta Etelämerellä ja Australiassa palasin lopulta Eurooppaan ja lähdin kat­se­le­maan näh­tä­vyyk­siä Edinburghin linnaan, missä minulle esi­tel­tiin kruu­nun­ja­lo­ki­viä. […] Katsellessani niitä ja poh­ties­sani, kuinka rumilta, hyö­dyt­tö­miltä, köm­pe­löiltä ja jopa maut­to­milta ne näyttivät, minut valtasi tunne että […] olin hil­jat­tain nähnyt useita muita saman­kal­tai­sia esineitä, joilla oli ollut saman­kal­tai­nen vaikutus minuun. Silloin mieleeni kohosi näky alkua­su­kas­ky­lästä koral­li­hie­kalla sekä pienestä, huterasta korok­keesta jollaisia tila­päi­sesti raken­net­tiin pan­da­nus­ka­tos­ten alle. Koroketta ympäröi joukko ruskeita, alastomia miehiä, joista yksi esitteli minulle pitkiä kapeita punaisia hel­mi­nau­hoja ja suuria valkoisia, loppuun kuluneita esineitä – kömpelön näköisiä ja rasvaisen tuntuisia. 

Sekä skot­lan­ti­lai­sia kruu­nun­ja­lo­ki­viä että tro­briand­lai­sia arvo­ta­va­roita, Malinowski summaa lopulta, 

pidetään arvossa niitä ympä­röi­vän his­to­rial­li­sen tun­teel­li­suu­den vuoksi. Kuinka ikinä ruma, hyödytön ja – nykyi­sillä mit­ta­reilla – arvoton jokin esine onkin, se on ollut mukana his­to­rial­li­sissa tapah­tu­missa ja kulkenut his­to­rial­lis­ten hen­ki­löi­den käsien kautta, ja on sen vuoksi sen­ti­men­taa­lis­ten asso­si­aa­tioi­den pysyvä väli­kap­pale… (1922: 88 – 89, oma käännös). 

Malinowski siis sanoo, että hänen tar­kas­te­le­mansa esineet ovat käy­tän­nössä täysin hyö­dyt­tö­miä. Ihmiset pitävät niitä arvossa koska ne ilmen­tä­vät rumuu­del­laan, kulu­nei­suu­del­laan ja ras­vai­suu­del­laan sen­ti­men­taa­lista arvoa eli sosi­aa­lista historiaa: yhteyttä toisiin, etäisiin ihmisiin. Malinowski tekee selväksi, että mer­kit­tävä osa trobriand-saa­re­lais­ten käyt­tä­mien esineiden arvosta muodostuu juuri siitä, että ne tulevat kaukaa, ulko­puo­lelta.

Tämä ei kui­ten­kaan ole ainoas­taan Malinowskin Trobriand-saarilta löytämä ilmiö, vaan laajalti Oseanian kult­tuu­ria­lu­eella tunnettu malli. Paikallisesti korkealle arvos­te­tut tavarat (samoin kuin ihmiset) nähdään alku­pe­räl­tään muu­ka­lai­sina – usein jopa silloin, kun (esi)historiallinen todis­tusai­neisto osoittaa, että nämä arvos­te­tut muu­ka­lai­set olivat itse asiassa alku­pe­räl­tään pai­kal­li­sia. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gien paljon tutkimat vaih­dan­nan välineet – ”rahat” – on Tyynellämerellä mielletty vie­ras­pe­räi­siksi esineiksi, joiden alkuperä pai­kal­li­syh­tei­sön tuolla puolen tekee niistä erityisiä ja arvok­kaita. Sama ilmiö tunnetaan Oseanian ulko­puo­lel­la­kin, Länsi-Afrikassa vaih­de­tuista sim­pu­kan­kuo­rista ja lasi­hel­mistä perus-Suomen pipar­kak­kui­hin.

Ksenofobia, jossa muu­ka­lai­suus nähdään nega­tii­vi­sena, jopa pelot­ta­vana asiana, lienee yleisempi tapa suhtautua eksoot­ti­seen muu­ka­lai­seen kuin vas­ta­koh­tansa. Ksenofiliassa – tai ainakin monissa sen ilme­ne­mis­muo­doissa – on kuitenkin poh­jim­mil­taan kyse samasta ilmiöstä, jossa muu­ka­lai­set nähdään ”vähemmän ihmisinä” kuin pai­kal­li­nen ryhmä tai yhteisö. Kyse on siis eri tavalla oman nor­maa­liu­den ja kaiken siitä poik­kea­van arvot­ta­mi­sesta.

En edes yritä spe­ku­loida sitä, miksi jotkut kult­tuu­rit ovat kse­no­fi­li­sem­piä kuin toiset. Sen sijaan päätän tekstini ensim­mäi­sen osan esi­mer­killä, johon opet­ta­jani Jukka Siikala on aina ollut erityisen mieltynyt. Aisopoksen eläin­faa­be­lit ovat jo kauan sitten kul­keu­tu­neet myös Uuteen-Seelantiin, missä ne ovat muut­tu­neet osaksi pai­kal­lista ker­to­ma­pe­rin­nettä. Meilläkin melkoista suosiota nauttiva tarina hei­nä­sir­kasta ja muu­ra­hai­sista muuttuu mao­ri­ver­siona muotoon, jossa muu­ra­hai­set työs­ken­te­le­vät ahkerasti ja keräävät ruokaa varastoon, hei­nä­sirkka puo­les­taan ei. Talven tullen hei­nä­sirkka saapuu pyytämään apua muu­ra­hai­silta. Ja mikä on tarinan opetus? Että meitä on totta vieköön moneen lähtöön.

Muukalaisten arvo Fidžillä

Vuonna 2013 jul­kais­tussa väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sani olen tar­kas­tel­lut arvoa käsitteen laajassa ja ant­ro­po­lo­gi­sessa mer­ki­tyk­sessä Fidži-saarilla kerätyn aineiston valossa. Tässä tahdon nostaa oman tut­ki­musai­neis­toni kautta esille sen, mitä kse­no­fi­li­nen orien­taa­tio voi käy­tän­nössä tar­koit­taa.

Esikoloniaalista Fidžiä voidaan luon­neh­tia yhteis­kun­naksi, jossa muu­ka­lai­suus sai posi­tii­vi­sen arvo­la­tauk­sen aina siinä määrin, että muu­ka­lai­suu­den arvo määritti niin poliit­tista jär­jes­tystä kuin myös talou­del­lista arvoa. Kolonisaatioon saakka Fidžiä hal­lit­si­vat korkea-arvoiset muu­ka­lais­ku­nin­kaat. Saarten suurten pääl­lik­kö­dy­nas­tioi­den myyt­tis­ten esi-isien ole­tet­tiin olleen mereltä saa­pu­neita muu­ka­lai­sia, joiden jäl­ke­läi­set luettiin myös muu­ka­lai­siin. Tätä seikkaa koros­taak­seen fidži­läi­set päälliköt pukeu­tui­vat ton­ga­lai­siin vaat­tei­siin ja koris­te­li­vat itsensä ton­ga­lai­silla koruilla, omak­sui­vat ton­ga­lai­sia arvonimiä ja varsinkin itäisellä Fidžillä avioi­tui­vat ton­ga­lais­ten kanssa. 

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille päätyneistä merimiehistä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille pää­ty­neistä meri­mie­histä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Lisäksi päälliköt ympä­röi­vät itsensä muilla muu­ka­lai­silla, jotka omalla lähei­syy­del­lään muis­tut­ti­vat pääl­li­köi­den muu­ka­laiss­ta­tuk­sesta. Ennen euroop­pa­lais­ten laa­ja­mit­taista saa­pu­mista saarille fidži­läis­ten pääl­li­köi­den seu­ra­lai­sina, hen­ki­var­ti­joina ja pal­ve­li­joina toimivat ton­ga­lai­set, tahi­ti­lai­set, samoa­lai­set ja muut saarille ran­tau­tu­neet muu­ka­lai­set. Myöhemmin näitä rooleja täyttivät myös euroop­pa­lai­silta laivoilta loi­kan­neet meri­mie­het, jotka Fidžillä saa­vut­ti­vat paremman elämän kuin se, joka heitä olisi euroop­pa­lai­sissa sata­ma­kau­pun­geissa odottanut. Suomessakin kerrotaan taruja suo­ma­lai­sesta meri­mie­hestä, jonka väi­tet­tiin kohonneen avio­lii­ton myötä pääl­li­köksi 1900-luvun alun Fidžillä. Ja vaikka myyttisen Otto Toivaisen ”kunin­kuu­teen” on parasta suhtautua vähin­tään­kin skep­ti­sesti, kes­ki­suo­ma­lai­nen muu­ka­lai­nen olisi saanut Fidžillä niin hyvän vas­taan­o­ton, että se olisi voinut johtaa hänet monen­lai­siin har­ha­kä­si­tyk­siin.

Vielä 1900-luvun alussa fidži­läi­set päälliköt olivat ”kai tani” eli ”toi­sen­lai­sia ihmisiä”, tai ”vulagi” eli ”vieraita” ja ”muu­ka­lai­sia”. Antropologi A. M. Hocart käänsi tämän fidžin­kie­lellä ”vierasta” mer­kit­se­vän sanan jopa muotoon ”tai­vaal­li­nen jumala” — niin vahva oli muukalais-hal­lit­si­joi­hin koh­dis­tu­nut kun­nioi­tus saarilla vielä siir­to­maa­kau­den ensim­mäi­sinä vuo­si­kym­me­ninä.

Tämä ei kui­ten­kaan tarkoita sitä, että pääl­li­köi­den ja kansan kes­ki­näi­siä suhteita olisi aina mää­rit­tä­nyt lämmin muu­ka­lais­rak­kaus. Itse asiassa päälliköt olivat monin paikoin tun­net­tuja epäin­hi­mil­li­sestä voi­man­käy­tös­tään, eivätkä kaikki saarille ran­tau­tu­neet muu­ka­lai­set­kaan saaneet osakseen hellän rakas­ta­vaa vas­taan­ot­toa. Länsimaiset löy­tö­ret­kei­li­jät­kin ”löysivät” Fidžin vasta ver­rat­tain myöhään. Syy oli osittain siinä, että vaikka Fidži-saarista olivat kuulleet lukuisat meren­kä­vi­jät aina James Cookista lähtien, oli Fidži naa­pu­ri­kan­so­jen tari­noissa epä­vie­raan­va­rais­ten ihmis­syö­jien tyyssija.

Mutta tavallaan juuri tämä teki muu­ka­lai­suu­desta arvokasta. Epäinhimillisyys oli yli-inhi­mil­li­syy­den kään­tö­puoli. Ajatuksen voi rinnastaa tutkimus- tai pal­ve­luor­ga­ni­saa­tioon tuotuun talous- tai muu­tos­joh­ta­jaan, joka häi­käi­le­mät­tö­mänä muu­ka­lai­sena saa aikaan miltei maagisia tuloksia. Fidžin muu­ka­lais­hal­lit­si­jat olivat sekä maattomia vieraita, jotka saivat ruokansa ala­mai­sil­taan, että maan ja kansan hyvin­voin­nin ja hedel­mäl­li­syy­den takaavia yli-ihmisiä. He olivat yhtä aikaa yli­luon­nol­li­silla voimilla varus­tet­tuja toisia ja maa­no­mis­taja-rahvaasta riip­pu­vai­sia maattomia.

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons ()

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Poliittinen arvovalta puettiin muu­ka­lai­sen asuun. Mutta muu­ka­laista oli myös vaih­toarvo – talou­del­li­nen arvo, jos ymmär­rämme talouden kyllin laajassa vii­te­ke­hyk­sessä. Päälliköiden tapaan muu­ka­lai­siksi luo­ki­tel­tiin myös fidži­läis­ten mer­kit­tä­vim­mät arvo­ta­va­rat: ”fidži­läi­seksi rahaksi” luon­neh­di­tut suuret kas­ke­lo­tin­ham­paat. Valaanhampaiden ker­rot­tiin saapuneen saarille ensim­mäis­ten muukalais-pääl­li­köi­den myötä, ja niiden arvoa on yhtä vaikeaa erottaa pääl­li­köi­den arvo­val­lasta kuin meillä kan­sal­lis­ten valuut­to­jen arvoa val­tio­val­lasta. Niinpä 1800-luvulla Fidžillä vai­kut­ta­neet euroop­pa­lai­set kuvasivat valaan­ham­pai­den eroja samaan tapaan kuin Malinowski sen­ti­men­taa­lista arvoa. Uutuuttaan hohtavat valkoiset hampaat nähtiin 1800-luvun Fidžillä shil­lin­keinä siinä missä vanhat puna­rus­keat, käytön ja jatkuvan öljyä­mi­sen myötä kuluneet valaan­ham­paat rin­nas­tui­vat punnan kul­ta­ra­hoi­hin. Vanhimpien esineiden aja­tel­tiin saapuneen saarille kauan sitten ton­ga­lais­ten mukana, mutta esineiden arvoa lisättiin myös varta vasten niitä öljyä­mällä – ikää ja kaukaista alkuperää koros­ta­malla.

Toki valaan­ham­paat myös erosivat rahasta monella tapaa. Niiden vaih­toarvo ei koskaan ollut rahan yleis­tet­tyä vaih­toar­voa, joka ilmenee tava­roi­den välisenä yhteis­mi­tal­li­suu­tena. Valaanhampaat toimivat – niin ennen kuin nyky­ään­kin – ihmisten välillä, vel­voit­taen vas­taa­not­ta­jansa toimimaan tietyllä tavalla. Mutta juuri tämä antoi niille aivan erityistä arvoa. Esimerkiksi Cyril Belshaw kertoo saarten brit­ti­läi­sen siir­to­maa­hal­lin­non käyt­tä­neen vielä 1960-luvul­la­kin valaan­ham­paita vakaut­taak­seen saarten heikompia talous­a­lueita eli las­ke­malla alu­eel­li­sille mark­ki­noille hal­pa­hin­tai­sia valaan­ham­paita talouden käyn­nis­tä­mi­seksi.

2000-luvun alussa näiden arvo­ta­va­roi­den arvo – se kul­ta­kanta johon niiden arvostus pohjautui – ei enää ole muu­ka­lai­suutta. Koko Fidžillä tapah­tu­neen his­to­rial­li­sen muutoksen tarina on liian pitkä tässä ker­rot­ta­vaksi, mutta suureksi osaksi se kytkeytyy siir­to­maa­kau­della tehtyihin muu­tok­siin. Ulkomaalaisten oikeudet saarilla kumottiin, ja Fidžille pyrittiin luomaan koko alku­pe­räis­väes­tön kattava kan­sal­lis­kult­tuuri samaan aikaan, kun saarille alettiin tuoda lai­va­las­teit­tain siir­to­työ­voi­maa Etelä-Aasiasta. Muukalaisissa tun­nis­te­tun arvon vähit­täi­nen täys­kään­nös posi­tii­vi­sesta nega­tii­vi­seksi muutti niin poli­tii­kan kuin vaih­dan­nan muodon. Päälliköistä tuli alku­pe­räi­siä maa­no­mis­ta­jia, ja vieraiksi vali­koi­tui­vat toisen luokan kan­sa­lai­sina kohdellut siir­to­työ­läis­ten jäl­ke­läi­set. Valaanhampaista ei ainoas­taan tullut saa­re­lais­ten itsensä luomia arvo­ta­va­roita; nyky-Fidžillä liikkuu myös vää­ren­net­tyjä valaan­ham­paita, ja näiden esineiden oletetaan olevan muu­ka­lais­ten tekemiä ja ulko­maa­laista alkuperää.

Fidžin historia tarjoaa meille har­vi­nai­sen selkeän esimerkin muu­ka­lai­siin lii­te­tystä korkeasta arvosta. Harvinaisen selkeän siksi, että se osoittaa myös kuinka arvo­ky­sy­mys­ten tar­kas­telu yksi­no­maan moraa­li­sina, poliit­ti­sina tai talou­del­li­sina kysy­myk­sinä ei ole mie­le­kästä. Muukalaisuuden arvossa tapah­tu­nut muutos toteutui laa­ja­mit­tai­sena kult­tuu­ri­muu­tok­sena, jonka vai­ku­tuk­set ulot­tui­vat poli­tiik­kaan, talouteen ja monille muille elämän osa-alueille. 

Entä sitten?

Tämän tekstin ensi­si­jai­nen tarkoitus on ollut nostaa esille toi­sen­lai­nen tapa tar­kas­tella ja arvottaa muu­ka­lai­suutta. Tarkoituksenani on siis ollut tehdä sitä, mitä ant­ro­po­lo­gia on aina tehnyt hyvin: osoittaa, ettei ylenkatse tai pelko ole ainoa mah­dol­li­nen (saatika väis­tä­mä­tön) tapa suhtautua muu­ka­lai­siin. Muukalaisen hahmossa voivat ruu­miil­lis­tua myös posi­tii­vi­set arvot, ja muu­ka­lai­nen voi osal­lis­tua yhteisön yllä­pi­tä­mi­seen muutenkin kuin tar­joa­malla sille nega­tii­vi­sen vas­ta­koh­dan. Esimerkissä Fidži-saarten his­to­riasta muu­ka­lai­suus ei ainoas­taan taannut poliit­ti­sen johdon arvo­val­taa vaan oli se arvo, joka takasi vaih­dan­nan väli­nei­den arvon. Jos rahan teh­tä­vistä yksi tär­keim­piä on toimia arvon säilönä, niin fidži­läis­ten valaan­ham­pai­den tapauk­sessa ”säilötty arvo” puettiin muu­ka­lai­suu­deksi.

Olen yllä myös muutamien varsin kur­so­ris­ten esi­merk­kien kautta yrittänyt leikkiä aja­tuk­sella, että muu­ka­lai­suus voi­tai­siin nähdä arvona, joka mah­dol­listi talou­del­li­sen toiminnan sanan kapeassa, tava­ra­vaih­toon viit­taa­vassa mer­ki­tyk­sessä.

Tätä tekstiä kir­joit­taes­sani mie­les­säni on ollut myös erään­lai­nen aja­tus­leikki: entä jos meilläkin kes­kus­te­lua ohjaisi ajatus muu­ka­lai­suu­desta posi­tii­vi­sena arvona? Voisimmeko tunnistaa tai paikantaa sellaisia pisteitä, joissa yhteis­kun­nal­li­set arvot mää­rit­tä­vät talouden arvoja yhtä kon­kreet­ti­sesti kuin siirtomaa-aikai­sella Fidžillä, missä muu­ka­lais­ra­haa pum­pat­tiin raha­mark­ki­noille pikemmin kuin val­tion­ra­haa muu­ka­lais­mark­ki­noille?

Vastaus on tyy­pil­li­sesti ”kyllä ja ei”, sikäli kun län­si­mai­sissa mark­ki­na­ta­louk­sissa tavataan talouden arvo pitämään jyrkästi erillään yhteis­kun­nal­li­sista arvoista, ja miel­tä­mään talous miltei muusta maa­il­masta irral­li­seksi kentäksi. Mutta tar­joai­siko idea muu­ka­lai­suu­desta posi­tii­vi­sena ja nega­tii­vi­sena arvona uuden tavan tar­kas­tella sitä arvo­kes­kus­te­lua, joka meilläkin rahan liikkeitä ohjaa? 


Lähteet

Belshaw, Cyril 1964. Under the Ivi Tree: Society and Economic Growth in Rural Fiji. London: Routledge & Kegan Paul.

Erskine, John Elphinstone 1967 [1853]. Journal of a Cruise among the Islands of the Western Pacific. London: Dawsons of Pall Mall.

Eräsaari, Matti. “We Are the Originals”: A Study of Value in Fiji. 2013. Väitöstutkimus, sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia, Helsingin Yliopisto.

Lévi-Strauss, Claude 1970 [1969]. The Elementary Structures of Kinship. London: Social Science Paperbacks.

2004. Rotu, historia ja kulttuuri.

Malinowski, Bronislaw 1984 [1922]. Argonauts of the Western Pacific: An Account of Native Enterprise and Adventure in the Archipelagoes of Melanesian New Guinea. London: Routledge.

Mauss, Marcel 2006. Lahja. Helsinki: Tutkijaliitto.

Paasio, Marja 1976. Synnyt. Helsinki: SKS.

Sahlins, Marshall 1994. The Discovery of the True Savage. In Donna Merwick (ed.), Dangerous Liaisons: Essays in Honour of Greg Dening. Melbourne: University of Melbourne.

Stasch, Rupert 2013. Cultural Difference as Divine Monstrosity: Why Do Societies Think the Good by Thinking ”the Other”? Julkaisematon esitelmä, HCAS 24.4.2016, Helsinki. 

Artikkelikuva: end­lesswats /​pixabay (CC0)