Miksi Indonesian rajaseutujen tulipalot leviävät hallitsemattomasti? Mitä merkitystä öljyputken rakentamisella on Pohjois-Dakotan intiaanireservaatin asukkaille? Miten Brasilian kayapo-yhteisöt onnistuivat vastustamaan patojen rakentamista alueelle?
Näihin ja moniin muihin samanlaisiin kysymyksiin vastauksia ja selityksiä pyrkii löytämään ympäristöantropologia. Ympäristöantropologia (engl. environmental anthropology tai ecological anthropology) on antropologian alalaji, joka tutkii ihmisten ja ympäristön välistä monimuotoista vuorovaikutussuhdetta. Se voi keskittyä vertailevaan tutkimukseen tai tarkastella vain tiettyä yhteisöä tai aluetta eri näkökulmista.
Poikkitieteellistä tutkimusta
Yksi keskeisimpiä tutkimuskysymyksiä on, miten kulttuuriset käytännöt ja uskomukset auttavat yhteisöjä toimimaan eri tavoin osana elinympäristöään ja olemaan vuorovaikutuksessa sen kanssa.
Tärkeitä ovat myös kysymykset siitä, miten ihmiset vastavuoroisesti muokkaavat elinympäristöään. Tässä voidaan soveltaa antropologista paikan tutkimusta, jossa pohditaan, miten laajat sosiaaliset, kulttuuriset ja historialliset prosessit materialisoituvat erilaisissa paikoissa. Keskeinen kysymys on myös, miten ihmiset ympäristön muokkaamisen kautta antavat paikoille merkityksiä.
Teollisuuden aiheuttamat ilmansaasteet vaikuttavat merkittävästi ympäristöömme.
Olennaisessa asemassa on myös ympäristön muuttumisen ja siitä aiheutuvien ongelmien tutkiminen, esimerkiksi ilmastonmuutoksen ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen. Siinä missä luonnontieteilijät keskittyvät ilmastonmuutoksen fysikaaliseen puoleen, antropologien tehtävä on perehtyä sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.
Villistä luonnosta kokonaisvaltaisuuteen
Varhaista ympäristöantropologiaa määritti luonnon ja kulttuurin näkeminen toisistaan erillisinä, ikään kuin vastakohtina. Luonto on perinteisesti nähty villinä ja hallitsemattomana, ja kulttuuri taas keinona, jonka avulla luonto on pyritty pitämään aisoissa. Tämä luonto-kulttuuri -jako onkin antropologisen tutkimuksen klassikkoteema, ja sen tutkimisella on pitkät perinteet. Nykyään tästä dualistisesta näkökulmasta on pitkälti irrottauduttu ja pyritty ymmärtämään luonnon ja kulttuurin suhdetta kokonaisvaltaisemmasta, vuorovaikutuksellisesta näkökulmasta.
Metsäkadon vaikutuksia ympäristöön. Kuva: Dikshajhingan, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0
Ympäristöantropologian kehitys voidaan nähdä tapahtuneen asteittain. Sen eri tasot ovat reaktioita aiempiin ajatuksiin, eikä tiedon kumuloituminen ole yksiselitteistä.
1950 – 1960 -luvuilla kenttää hallinnut amerikkalainen kulttuuriekologia tutki tapoja, joilla kulttuurit sopeutuivat ympäristöönsä ja pyrki tämän perusteella muodostamaan teoriaa yhteiskuntien evoluutiosta. Kulttuuriekologiaa edusti mm. Julian Steward.
Amerikkalaisen antropologi Roy Rappaportin vuonna 1968 julkaistu teos Pigs for the Ancestors aloitti uudenlaisen ekologian suuntauksen, vastineena stewardilaiselle kulttuuriekologialle. Uusi suuntaus jätti kysymykset evolutiivisesta kehityksestä taka-alalle ja pyrki tutkimaan sitä, miten kulttuurit toimivat ylläpitääkseen tietynlaista suhdetta oman luonnonympäristönsä kanssa.
Tässä myös systeemiekologiaksi kutsutussa suuntauksessa kulttuuri nähtiin sopeutumisena, joka mahdollistaa ympäristön hyödyntämisen ekosysteemin kannalta sopivalla tasolla.
Kalastusta Beninissä.
1970-luvun jälkeen sosiobiologinen näkökulma alkoi vallata alaa myös antropologiassa. Sosiobiologit näkivät, että sopeutuminen ympäristöön on tärkeää geenien jatkumisen kannalta. Samoihin aikoihin jalansijaa sai niin kutsuttu poliittinen ekologia, joka ammensi aiemmista tutkimusperinteistä ja toi tutkimukseen poliittisen ja globaalin näkökulman. Poliittinen ekologia yhdistelee eri tieteenaloja ja tutkii paikallisyhteisöjä osana laajempaa poliittis-taloudellista kokonaiskuvaa ja globaaleja valtasuhteita. Suuntaus keskittyy ekologisen tasapainon lisäksi valaisemaan myös mahdollista epätasapainoa ja ongelmia.
Viimeisin suuntaus ympäristöantropologiassa alkoi 1990-luvulta. Se keskittyy ympäristön ja ihmisten kokonaisvaltaiseen suhteeseen, eikä pyri enää selittämään ihmisten toimintaa yksistään perimän tai kulttuurin avulla.
Ympäristöantropologinen tutkimus nykypäivänä
Ympäristöantropologia on noussut yhä tärkeämmäksi alaksi 1980-luvulta alkaen. Silloin ympäristöasialiikkeet ja kansalaisjärjestöt yleistyivät, ja ihmiset tulivat tietoisemmaksi sellaisista asioista kuten ilmastonmuutos ja kestävä kehitys. Ympäristöantropologiaa voidaan soveltaa useiden nykyajan ongelmien tutkimiseen, kuten esimerkiksi maankäyttöoikeuksiin, metsien tuhoutumiseen ja uusiutumattomien energialähteiden käyttöön.
Tunnettuja ympäristöantropologeja ovat muun muassa yhdysvaltalainen Benjamin S. Orlove, ranskalainen Philippe Descola sekä englantilainen Tim Ingold. Poliittiseen ekologiaan suuntautuneita antropologeja taas Aletta Biersack, Anna Tsing sekä Paige West.
Suomessa ympäristökysymyksiä ovat tutkineet Oulun yliopistolla esimerkiksi Simo Sarkki ja Tiina Suopajärvi ja Helsingistä Timo Kaartinen, Eva Berglund, Anja Nygren, Anu Lounela sekä Tuomas Tammisto. Heidän tutkimuksiinsa perustuvia artikkeleita on luettavissa myös AntroBlogissa.
Tekijät
- Teksti: Bea Bergholm, antropologian opiskelija (VTK)
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
- Artikkelikuva: Pexels
Luettavaa
- Simo Sarkki: Noidankehä ja paikan vastaisku Pohjois-Suomen metsien hallinnassa
- Tapio Nykänen: Poro syntipukkina
- Helmi Räisänen, Niina Ahola ja Bruno Gronow: Professori Kaartinen: ihminen osana ympäristöä
- Maija Lassila: Kuinka keskustella suon kanssa
