Miksi Indonesian raja­seu­tu­jen tulipalot leviävät hal­lit­se­mat­to­mas­ti? Mitä mer­ki­tys­tä öljy­put­ken raken­ta­mi­sel­la on Pohjois-Dakotan inti­aa­ni­re­ser­vaa­tin asuk­kail­le? Miten Brasilian kayapo-yhteisöt onnis­tui­vat vas­tus­ta­maan patojen raken­ta­mis­ta alueelle?

Näihin ja moniin muihin saman­lai­siin kysy­myk­siin vas­tauk­sia ja seli­tyk­siä pyrkii löytämään ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gia. Ympäristöantropologia (engl. envi­ron­men­tal anth­ro­po­lo­gy tai eco­lo­gical anth­ro­po­lo­gy) on ant­ro­po­lo­gian alalaji, joka tutkii ihmisten ja ympä­ris­tön välistä moni­muo­tois­ta vuo­ro­vai­ku­tus­suh­det­ta. Se voi keskittyä ver­tai­le­vaan tut­ki­muk­seen tai tar­kas­tel­la vain tiettyä yhteisöä tai aluetta eri näkö­kul­mis­ta.

Poikkitieteellistä tutkimusta

Yksi kes­kei­sim­piä tut­ki­mus­ky­sy­myk­siä on, miten kult­tuu­ri­set käytännöt ja usko­muk­set auttavat yhteisöjä toimimaan eri tavoin osana eli­nym­pä­ris­töään ja olemaan vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa sen kanssa.

Tärkeitä ovat myös kysy­myk­set siitä, miten ihmiset vas­ta­vuo­roi­ses­ti muok­kaa­vat eli­nym­pä­ris­töään. Tässä voidaan soveltaa ant­ro­po­lo­gis­ta paikan tut­ki­mus­ta, jossa pohditaan, miten laajat sosi­aa­li­set, kult­tuu­ri­set ja his­to­rial­li­set prosessit mate­ria­li­soi­tu­vat eri­lai­sis­sa paikoissa. Keskeinen kysymys on myös, miten ihmiset ympä­ris­tön muok­kaa­mi­sen kautta antavat paikoille mer­ki­tyk­siä.

Teollisuuden aiheut­ta­mat ilman­saas­teet vai­kut­ta­vat mer­kit­tä­väs­ti ympä­ris­tööm­me.

Olennaisessa asemassa on myös ympä­ris­tön muut­tu­mi­sen ja siitä aiheu­tu­vien ongelmien tut­ki­mi­nen, esi­mer­kik­si ilmas­ton­muu­tok­sen ymmär­tä­mi­nen ja siihen sopeu­tu­mi­nen. Siinä missä luon­non­tie­tei­li­jät kes­kit­ty­vät ilmas­ton­muu­tok­sen fysi­kaa­li­seen puoleen, ant­ro­po­lo­gien tehtävä on perehtyä sen yhteis­kun­nal­li­siin vai­ku­tuk­siin.

Villistä luonnosta kokonaisvaltaisuuteen

Varhaista ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gi­aa määritti luonnon ja kult­tuu­rin näkeminen toi­sis­taan eril­li­si­nä, ikään kuin vas­ta­koh­ti­na. Luonto on perin­tei­ses­ti nähty villinä ja hal­lit­se­mat­to­ma­na, ja kulttuuri taas keinona, jonka avulla luonto on pyritty pitämään aisoissa. Tämä luonto-kulttuuri -jako onkin ant­ro­po­lo­gi­sen tut­ki­muk­sen klas­sik­ko­tee­ma, ja sen tut­ki­mi­sel­la on pitkät perinteet. Nykyään tästä dua­lis­ti­ses­ta näkö­kul­mas­ta on pitkälti irrot­tau­dut­tu ja pyritty ymmär­tä­mään luonnon ja kult­tuu­rin suhdetta koko­nais­val­tai­sem­mas­ta, vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Metsäkadon vai­ku­tuk­sia ympä­ris­töön. Kuva: Dikshajhingan, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Ympäristöantropologian kehitys voidaan nähdä tapah­tu­neen asteit­tain. Sen eri tasot ovat reak­tioi­ta aiempiin aja­tuk­siin, eikä tiedon kumu­loi­tu­mi­nen ole yksi­se­lit­teis­tä.

1950 – 1960 -luvuilla kenttää hallinnut ame­rik­ka­lai­nen kult­tuu­rie­ko­lo­gia tutki tapoja, joilla kult­tuu­rit sopeu­tui­vat ympä­ris­töön­sä ja pyrki tämän perus­teel­la muo­dos­ta­maan teoriaa yhteis­kun­tien evo­luu­tios­ta. Kulttuuriekologiaa edusti mm. Julian Steward.

Amerikkalaisen ant­ro­po­lo­gi Roy Rappaportin vuonna 1968 julkaistu teos Pigs for the Ancestors aloitti uuden­lai­sen ekologian suun­tauk­sen, vas­ti­nee­na stewar­di­lai­sel­le kult­tuu­rie­ko­lo­gial­le. Uusi suuntaus jätti kysy­myk­set evo­lu­tii­vi­ses­ta kehi­tyk­ses­tä taka-alalle ja pyrki tutkimaan sitä, miten kult­tuu­rit toimivat yllä­pi­tääk­seen tie­tyn­lais­ta suhdetta oman luon­no­nym­pä­ris­tön­sä kanssa.

Tässä myös sys­tee­mie­ko­lo­giak­si kut­su­tus­sa suun­tauk­ses­sa kulttuuri nähtiin sopeu­tu­mi­se­na, joka mah­dol­lis­taa ympä­ris­tön hyö­dyn­tä­mi­sen eko­sys­tee­min kannalta sopivalla tasolla.

Kalastusta Beninissä.

1970-luvun jälkeen sosio­bio­lo­gi­nen näkökulma alkoi vallata alaa myös ant­ro­po­lo­gias­sa. Sosiobiologit näkivät, että sopeu­tu­mi­nen ympä­ris­töön on tärkeää geenien jat­ku­mi­sen kannalta. Samoihin aikoihin jalan­si­jaa sai niin kutsuttu poliit­ti­nen ekologia, joka ammensi aiemmista tut­ki­mus­pe­rin­teis­tä ja toi tut­ki­muk­seen poliit­ti­sen ja globaalin näkö­kul­man. Poliittinen ekologia yhdis­te­lee eri tie­tee­na­lo­ja ja tutkii pai­kal­li­syh­tei­sö­jä osana laajempaa poliittis-talou­del­lis­ta koko­nais­ku­vaa ja glo­baa­le­ja val­ta­suh­tei­ta. Suuntaus keskittyy eko­lo­gi­sen tasa­pai­non lisäksi valai­se­maan myös mah­dol­lis­ta epä­ta­sa­pai­noa ja ongelmia.

Viimeisin suuntaus ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­gias­sa alkoi 1990-luvulta. Se keskittyy ympä­ris­tön ja ihmisten koko­nais­val­tai­seen suh­tee­seen, eikä pyri enää selit­tä­mään ihmisten toimintaa yksistään perimän tai kult­tuu­rin avulla.

Ympäristöantropologinen tutkimus nykypäivänä

Ympäristöantropologia on noussut yhä tär­keäm­mäk­si alaksi 1980-luvulta alkaen. Silloin ympä­ris­tö­asia­liik­keet ja kan­sa­lais­jär­jes­töt yleis­tyi­vät, ja ihmiset tulivat tie­toi­sem­mak­si sel­lai­sis­ta asioista kuten ilmas­ton­muu­tos ja kestävä kehitys. Ympäristöantropologiaa voidaan soveltaa useiden nykyajan ongelmien tut­ki­mi­seen, kuten esi­mer­kik­si maan­käyt­tö­oi­keuk­siin, metsien tuhou­tu­mi­seen ja uusiu­tu­mat­to­mien ener­gia­läh­tei­den käyttöön.

Tunnettuja ympä­ris­tö­ant­ro­po­lo­ge­ja ovat muun muassa yhdys­val­ta­lai­nen Benjamin S. Orlove, rans­ka­lai­nen Philippe Descola sekä englan­ti­lai­nen Tim Ingold. Poliittiseen eko­lo­gi­aan suun­tau­tu­nei­ta ant­ro­po­lo­ge­ja taas Aletta Biersack, Anna Tsing sekä Paige West.

Suomessa ympä­ris­tö­ky­sy­myk­siä ovat tutkineet Oulun yli­opis­tol­la esi­mer­kik­si Simo Sarkki ja Tiina Suopajärvi ja Helsingistä Timo Kaartinen, Eva Berglund, Anja Nygren, Anu Lounela sekä Tuomas Tammisto. Heidän tut­ki­muk­siin­sa perus­tu­via artik­ke­lei­ta on luet­ta­vis­sa myös AntroBlogissa.

Lue myös: johdatus eri­kois­aloi­hin, poliit­ti­nen ant­ro­po­lo­gia, talous­ant­ro­po­lo­gia, uskon­toant­ro­po­lo­gia, kie­li­tie­teel­li­nen ant­ro­po­lo­gia, kau­pun­kiant­ro­po­lo­gia, fyysinen ant­ro­po­lo­gia, visu­aa­li­nen ant­ro­po­lo­gia


Lisää aiheesta AntroBlogissa:

Teksti: Bea Bergholm, ant­ro­po­lo­gian opis­ke­li­ja (VTK)

Verkkotaitto: Saara Toukolehto

Artikkelikuva: Pexels