Siirry suoraan sisältöön

Fyysinen antropologia

Fyysinen antropologia on ihmisen biologisen variaation ja evoluution tutkimusta. Ihmisen näkyviä ja toisaalta piileviä eroja, kuten ihon tai silmien väriä sekä pituutta tai DNA:ta tutkimalla fyysinen antropologia pyrkii selvittämään ja ymmärtämään, millainen ihminen on lajina, mikä synnyttää näitä eroja saman lajin edustajien välillä ja millaisia nämä kehityskulut ovat olleet.

Fyysisen antropologian tieteelliset juuret ulottuvat 1700-luvulle, jolloin Carl Von Linné (1707 – 1778) ensimmäisen kerran esitteli tieteellisen taksonomian periaatteet vuonna 1735. Tämä kasvien, eliöiden, kivien ja eläinten jaottelu ja luokittelu toimikin pohjana Johann Friedrich Blumenbachin (1752 – 1840) ihmislajin luokittelulle, joka alun perin rakentui ihmisen maantieteelliselle sijoittumiselle. Vuonna 1779 Blumenbach jaotteli ihmisen viiteen eri lajiin fyysisten piirteiden mukaan. Rotu käsitteenä yleistyi tutkimusmatkailun kasvaessa: eurooppalaiset tapasivat ja olivat vuorovaikutuksessa hyvin erinäköisten ja erilaisten ihmisten kanssa. Rotuihin pohjautuva luokittelu sai uusia ulottuvuuksia, kun fyysisiin ominaisuuksiin yhdistyivät ideologiset uskomukset, asenteet ja arvot.

Kuva: Stoddardin rotujaottelun mukainen kartta 1920-luvulta, jossa merkittyinä näkyvät neljä ihonvärin mukaan määriteltyä luokkaa: musta, ruskea, keltainen ja valkoinen. (Public Domain)

Keskittyminen ihmisten välisiin eroavaisuuksiin lisäsi syrjintää ja eriarvoisuutta. Tämä kulminoitui 1800-luvulle tultaessa kansainväliseen keskusteluun orjuudesta sekä Adolf Hitlerin johtaman kansallissosialistisen ideologian rotupuhtausoppiin ja sitä seuranneeseen kansanmurhaan 1940-luvulla. Yhden ihmislajin paremmuutta suhteessa toiseen pyrittiin selittämään ja jopa oikeuttamaan vedoten esimerkiksi pääkallojen kokoeroihin. Kraniometria eli kallonmittaus on tieteenala, jolla pyrittiin antamaan tieteellinen selitys ihmisten välisille eroille.

Näiden ilmiöiden rinnalla fyysinen antropologia on kehittynyt ja laajentunut. Franz Boas (1858 – 1942) keräsi eri kansojen ja ihmisryhmien pääkalloja osoittaakseen, ettei aivojen koolla ollut merkitystä. Hän halusi näyttää, että rotuerotteluteoriat tulisi unohtaa, ja sen sijaan keskittyä kulttuurin vaikutuksiin. Ympäristön ja kulttuurin vaikutusta ihmisen kehitykseen Boas osoitti vertailemalla monen sukupolven Yhdysvaltoihin muuttaneiden kallon kokoja.

Sittemmin alettiin tutkia muitakin osia ihmisestä: sekä luustoa yleisesti että muita ei-näkyviä piirteitä ja ominaisuuksia. Nykypäivänä fyysinen antropologia keskittyy enenevissä määrin tutkimaan esimerkiksi geeniperimää ja sitä määrääviä tekijöitä sekä ympäristön ja kulttuurin vaikutuksia suhteessa näihin. Näin ollen biologinen antropologia on nykypäivänä osuvampi nimi tälle tutkimussuuntaukselle.

Ihmislaji mikroskoopin alla

Biologinen antropologia on lääketieteellisen antropologian lisäksi kaikista antropologian alalajeista ja suuntauksista se, jolla on läheisimmät kytkökset luonnontieteisiin ja sen menetelmiin. Se pohjautuu vahvasti hypoteesi-testaus-teoria-prosessiin, mikä osaltaan selittää miksi nykyajan biologinen antropologia on erikoistunut tutkimaan geeniperimää ja perinnöllisiä sairauksia. Sisäisiin eroihin, variaatioihin ja poikkeamiin keskittyminen ei olisi mahdollista ilman niitä valtavia harppauksia, joita on saavutettu geneettisen tutkimuksen ja kehityksen kentällä viimeisten vuosikymmenten aikana. Tämä on avannut tutkimuskenttää esimerkiksi ravitsemuksen antropologiseen tutkimukseen luonnontieteellisellä vivahteella.

Jos tarkkoja ollaan, keskittyy biologinen antropologia ennen kaikkea selvittämään, mitä tarkoittaa ihmisenä oleminen maapallolla elollisena ja kulttuurisena organismina. Keskeisimmät kysymykset liittyvät siis ihmislajin olemassaoloon: kehityskulkuun, muutokseen, sopeutumiseen ja variaatioon. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Jokainen on varmasti joskus kuullut evoluutioteoriasta, jonka mukaan ihmiset polveutuvat apinoista. Fyysisen antropologian edustajat ovat ensimmäisinä korjaamassa, että tämä ei aivan pidä paikkaansa – oikeastaan ensimmäiset ihmisen esi-isät kehittyivät 6 – 8 miljoonaa vuotta sitten eläneestä lajista, joka on viimeinen ihmisten ja simpanssien yhteinen esi-isä. Se, mitä fyysinen antropologi evoluutioteoriassa painottaa on, että teoria selittää lajin biologisen muutoksen ajassa. Tämä teoria on myös pitänyt tähän päivään asti.

KuvaUniversity of Liverpool Faculty of Health and Life Sciences. (Flickr.com, CC BY-SA 2.0).

Ainutlaatuisesta lajista maapallon vaarallisimmaksi lajiksi

Antropologian tutkimussuuntauksena biologinen antropologia ei voi kuitenkaan täysin jättää huomiotta ympäröivää sosiaalista kontekstia, sillä alan tutkimukseen ja tutkimustuloksiin vaikuttaa suuresti ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja käyttäytymisen kontekstin ymmärtäminen. Kulttuurilla on kriittinen rooli ihmisen evoluutiossa ja kehittymisessä. Vaikka kulttuuri ei ole geneettisesti ennalta määritelty, ihmisen valmius ja taipumus sisäistää kulttuuria ja toimia sen puitteissa on paljolti biologisten tekijöiden määrittämää. Taipumus kulttuuriin erottaa ihmislajin muista lajeista ja on kenties merkittävin komponentti ihmisen evoluutiohistoriassa. Fyysinen antropologia muodostaakin ainutlaatuisen linkin sosiaali- ja luonnontieteiden välille.

Kuva: Pixabay.com

Tieteenala näkee kaikki maapallolla elävät lajit yhteydessä toisiinsa eri tavoin: geneettisesti, anatomisesti ja fysiologisesti. Jopa lajien käyttäytymisessä on huomattavissa selkeitä samankaltaisuuksia. Näin ollen on tärkeää ymmärtää ja tuntea ihmisen evoluution historia sekä pohtia, mikä sen vaikutus nykypäivänä on – erityisesti nyt, kun ihmislaji näyttää vieraantuvan muista lajitovereistaan ja toiminnallaan jopa tuhoaa näitä. Rasismia ja muukalaisvihaa voidaan tutkia, selittää ja kritisoida biologisen antropologian avulla. Biologinen antropologia voi viedä useimmilta raisistisilta väitteiltä ja uskomuksilta pohjan.

Ihmisen rooli ilmastonmuutoksessa on yksi uusimmista tutkimuskohteista biologisen antropologian kentällä. Tässä pohditaan erityisesti ihmisen kykyä sopeutua alati muuttuvaan ympäristöön ja toisaalta ihmisen kykyä systemaattisesti tuhota omaa elinympäristöään – sitä ympäristöä, joka aikoinaan mahdollisti ja tuki ihmislajin kehittymistä.

Tekijät

  • Teksti: Laura Calderón Westö, VTM
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto
  • Artikkelikuva: “The evolution of man- a popular exposition of the principal points of human ontogeny and phylogene (1896)”, Haeckel, Ernst, 1834 – 1919, Wikimedia Commons.

Luettavaa

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Avainsanat:
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Laura Calderón Westö

Laura Calderón Westö (VTM) on yksi soveltavan antropologian verkoston perustajista. Opinnoissaan Laura keskittyi sosiaaliseen muistamiseen ja yhteiskunnalliseen uudelleenrakentamiseen sekä poliittisen väkivallan ilmiöön ruohonjuuritasolla. Lauraa kiehtoo kokemuksellisuuden, arjen tarinallistamisen sekä organisaatiotutkimuksen tematiikka.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *