Siirry suoraan sisältöön

Synnytyspelon kulttuuriset kontekstit

 

Synnyttämistä ja syntymistä pidetään kaikkialla maailmassa haavoittuvana ja riskialttiina tapahtumana. Jokainen kulttuurinen ympäristö tukee synnytyksen prosessia omien uskomusjärjestelmiensä pohjalta niin, että lopputulos on paras mahdollinen. Synnytyksen fysiologia ja sosiaalinen ympäristö ovat aina kietoutuneet tiiviisti yhteen, eikä niitä voida erottaa toisistaan. Nainen oppii synnyttämään oman kulttuurinsa ehdoilla.

Yksi synnyttämisen kulkua määrittävä seikka on kipu. Viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneen brittilääkäri Grantly Dick-Readin mukaan synnytyskipu ei ollut universaalia, vaan johtui naisten opitusta pelosta synnytystä kohtaan. Tätä pelkoa ruokkivat ympäristö, tiedon ja ohjauksen puute, naisten synnytystarinat sekä elokuvien dramaattiset synnytysepisodit. Raskaana olevat naiset tarvitsivat asiallista tietoa synnytyksestä ja käytännön harjoittelua. Tätä kautta he pystyisivät voittamaan pelon ja synnyttämään kivuttomasti.

Dick-Readin käsitys synnyttämisen kivuttomuudesta perustui kulttuureihin, joissa nainen synnyttää äänettömästi. Hän tulkitsi äänettömyyden kivuttomuudeksi. Dick-Read viittasi tässä “primitiivisiin” kulttuureihin, mutta ei eritellyt niitä sen tarkemmin. Hän ei myöskään tiettävästi koskaan itse seurannut synnytyksiä muissa kulttuureissa. Myöhemmät antropologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että hiljaa synnyttävät naiset kokevat synnytyskipua siinä missä maailman muutkin naiset. He vain oppivat synnyttämään kulttuurinsa arvostamalla tavalla, kärsimystään näyttämättä.

Synnytysvalmennuksen historiaa

Kivuttomaan synnytykseen tuskin voi valmentautua, mutta Dick-Readin oivallus synnytysvalmennuksen merkityksestä synnytyspelon vähentäjänä on pohtimisen arvoinen asia tänä päivänäkin.

Suomen neuvolaverkosto rakennettiin 1940-luvulla. Raskautta alettiin seurata säännöllisillä käynneillä. Neuvolatoimintaan sisältyi pian myös ensimmäinen julkinen synnytykseen valmistava ohjelma, äitiysvoimistelu. Sen pohjana olivat Dick-Readin metodit. Myöhemmin neuvoloihin asettui pavlovilaiseen ajatteluun perustuva psykoprofylaktinen synnytyvalmennus, jonka tausta-ajatus myötäili Dick-Readin näkemyksiä. Sen mukaan synnytyskipu oli opittu refleksi, josta saattoi myös oppia pois.

Neuvoloiden synnytysvalmennus oli pitkä ja käytännönläheinen. Tavoitteena oli oppia hyviä hengitystekniikoita ja keinoja kivun hallintaan. Myös isän osuus tuli mukaan, kun isät pääsivät 1970–80-lukujen taitteessa mukaan synnytyksiin.

Suomeen kehittyi erinomaiseksi kehuttu äitiyshuolto. Odottajia valmennettiin synnytykseen pitkillä kursseilla. Kätilöt seurasivat raskautta säännöllisilläneuvolakäynneillä ja kaikille odottajille järjestettiin tutustumiskierros oman alueen synnytyssairaalaan. Vaikka neuvoloiden psykoprofylaktinen valmennus ei osoittautunutkaan ajan myötä kovin käyttökelpoiseksi kaavamaisuuden ja lukuisten monimutkaisten hengitystekniikoiden vuoksi, sen tausta-ajatus oli hyvä: luotettiin odottajan kykyyn kohdata kipua ja synnyttää.

Tätä hyvin rakennettua äitiyshuoltoa alettiin rapauttaa jo kauan ennen sote-suunnitelmia. Väestövastuujärjestelmän myötä 1990-luvulla synnytyksen asiantuntijat, kätilöt, jäivät käytännössä pois neuvolatyöstä ja tilalle tulivat terveydenhoitajat. Muutaman vuosikymmenen jälkeen psykoprofylaktisesta valmennusmenetelmästä luovuttiin. Syy oli osin menetelmän monimutkaisuudessa, mutta vielä tärkeämmäksi nousivat säästösyyt. Synnytysvalmennus muuttui perhevalmennukseksi ja kunnat saivat päättää millainen osuus siitä jätettäisiin synnyttämiselle. Useimmiten sille jätettiin pari tuntia teoriaa, ja painopiste siirtyi synnyttäjän omien voimien tukemisesta lääkkeellisen kivunlievityksen esittelyyn.

Supistaminen koski äitiyshuoltoa laajemminkin. Pieniä synnytysosastoja alettiin sulkea ja sairaaloita on edelleen lakkauttamisuhan alla. Tämän tuloksena matkat synnytyssairaaloihin ovat kasvaneet moninkertaisiksi ja matkasynnytykset ovat lisääntyneet. Jäljelle jääneisiin synnytysosastoihin tutustuminen lopetettiin ja tilalle tulivat virtuaaliesittelyt.

Nyt olemme tilanteessa, jossa odottaja ei tapaa raskautensa aikana kätilöä välttämättä kertaakaan, hänelle ei ole tarjolla synnytysvalmennusta (parin tunnin luento ei voi sitä olla) eikä hän pääse enää tutustumaan sairaalaan.

Sittenkin systeemin pelko?

Miten synnytyspelko asettuu tälle kutistuneiden palvelujen kentälle? Ehkäpä on ihan tervettä pelätä oman kehon järisyttävintä prosessia, varsinkin kun sen kulkuun ei voi tehdä käsikirjoitusta. Pelon voi nähdä myös voimavarana, joka saa odottajan etsimään tietoa ja valmistautumaan käytännön harjoittelulla synnyttämiseen.

Mutta miten odottaja voi valmistautua, kun julkiset palvelut ovat hävinneet? Olemmeko lähellä Dick-Readin kuvaamaa tilannetta, jossa ensisynnyttäjät ja heidän kumppaninsa ovat läheisiltä kuultujen synnytystarinoiden varassa?

Nykytarinoita tulvii myös netti, mutta ehkä voimakkain synnyttämistä koskeva viesti tulee elokuvista. Elokuvateollisuus uusintaa vanhentunutta, stereotyyppistä kuvaa synnyttämisestä ja ritualisoidusta selinmakuuasennosta. Elokuvien dramatisoidut synnytyskohtaukset heijastavat äärimmäisen lääketieteellistä synnytyskulttuuria. Ne ovat myös omiaan ruokkimaan pelon ilmapiiriä sekä  lisäämään avuttomuuden tunnetta ja hallinnan menettämisen pelkoa.

Kuva: Jane Lund (CC0)

Elokuvien synnytyskohtaukset eivät muutenkaan vastaa todellisuutta. Esimerkiksi selinmakuuasennon on jo vuosikymmeniä sitten todettu haittaavan normaalisynnytyksen kulkua ja lisäävän toimenpiteiden tarvetta. Elävässä elämässä synnyttäjät ovat jo pari vuosikymmentä voineet nousta polvilleen, jaloilleen, nojailemaan palloon ja rentoutumaan vesiammeeseen.

Kun äitiyshuollon palveluja vähennettiin, monia pienten sairaaloiden synnytysosastoja lakkautettiin. Niiden tilalle jäi äitiyspoliklinikoita, joiden yhteyteen luotiin synnytyspelkopoliklinikoita. Pelkopoliklinikoiden asiakasmäärän kasvu ei vielä kerro synnytyspelon lisääntymisestä, mutta pelkojen on todettu lisäävän suunniteltujen keisarileikkausten määrää.

Tässä kohdassa mieleen tulee väistämättä hölmöläisten lyhyen peiton jatkaminen toisesta päästä leikatulla palalla. Nyt hoidetaan todennäköisesti myös niitä pelkoja, jotka kumpuavat äitiyshuollon kutistamisesta, pienten sairaaloiden lakkauttamisesta sekä synnytysvalmennuksen ja sairaalakäyntien lopettamisesta. Pelko tunnistetaan, mutta myös patologisoidaan, kun odottaja saa neuvolassa synnytyspelkodiagnoosin. Sen avulla pääsee tutustumaan sairaalaan ja keskustelemaan synnytyksestä pelkopoliklinikalle. Pelosta huolimatta kaikki eivät halua diagnoosia. Toisaalta jotkut odottajat ovat myös ilman sen kummempaa synnytyspelkoa hankkineet pelkodiagnoosin, sillä se on ainoa tapa päästä tutustumaan sairaalaan.

Synnytyspelko projisoidaan yleensä odottajan henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Käypä hoito -sivuston mukaan synnytyspelkojen syitä ovat masennuksen ja sosiaalisesti kuormittavien seikkojen lisäksi suoraan synnyttämiseen liittyvät pelot: avuttomuuden tunne ja epävarmuus omista kyvyistä, pelko huonosta synnytystekniikasta sekä hallinnan ja voimien menetyksestä. Eikö tämä kerro synnytysvalmennuksen tarpeesta, tarpeesta saada tietoa normaalisynnytyksen fysiologiasta sekä tarpeesta tutustua siihen käytännön harjoittelulla?

Duodecim-lehdessä vuonna 2013 lääkäreiden Rouhen ja Saiston mukaan synnyttäjät ovat pelänneet myös tulevansa kohdelluksi sairaalassa huonosti, ja että yhteistyö hoitohenkilökunnan kanssa ei onnistu. Tämä viittaa siihen, että osa synnyttäjistä ei pelkää itse synnyttämistä vaan sairaalainstituutiota, sen sääntöjä ja hierarkkista järjestystä.

Erityislaatuinen synnytys

Synnyttämistä on joskus verrattu maratonin juoksemiseen. Vaikka synnyttäminen ei ole urheilusuoritus, se edellyttää maratonijuoksun tavoin valtavasti voimavaroja. Pidämme itsestään selvänä sitä, että juoksija valmistautuu maratoniin opettelemalla juoksutekniikkaa, voimien jakamista ja hyvää hengitystekniikkaa. Mitä jos hän valmistautuisi maratoniin pelkästään katsomalla videoita juoksemisesta? Haastattelemani kokeneen maratoonarin mukaan maaliin päästyään – jos hän sinne koskaan pääsisi – juoksija heittäisi lenkkarit roskiin ja vannoisi enää koskaan juoksemasta.

Odottajat ovat nyt tilanteessa, jossa he valmistautuvat synnytykseen katsomalla videoita, vailla käytännön harjoittelua. Äitiyshuollon palvelujen supistamisessa on täysin unohdettu synnyttämisen erityislaatu.

Kuva: Niina Kaverinen.

Synnyttäminen ei ole mikä tahansa sairaalassa tehtävä toimenpide. Se on äärimmäisen sensitiivinen prosessi, joka etenee synnytyshormonien eli oksitosiinin ja endorfiinien  vaikutuksesta. Näiden hormonien eritystä voivat häiritä yhtä hyvin ympäristön voimakkaat aistiärsykkeet kuin pelko ja ahdistus. Turvallinen olo ja luottamus kykyyn synnyttää taas aktivoivat synnytyshormoneja.

Luottamus ja turvallisuus voimistuvat tiedon lisäksi ennen kaikkea taitoja opettelemalla. Hyvä valmistautuminen sisältääkin synnytysfysiologian lisäksi synnytystaitojen opettelua eli käytännön harjoittelua. Juuri se on tutustumista oman kehon synnyttäviin voimiin. Synnyttäjän omia voimavaroja ovat hyvä hengitystekniikka ja hyvä synnytysergonomia, joka tarkoittaa muun muassa kipua lievittäviä ja kohdun toimintaa edistäviä pystyasentoja.

Sosiologi Celia Kitzingerin ja sosiaaliantropologi Sheila Kitzingerin (2007) haastattelututkimuksen mukaan tyytyväisyys synnyttämiseen ei riipu synnytyksen kulusta tai tehdyistä toimenpiteistä. Se riippuu siitä, miten synnyttäjä on valmistautunut synnytykseen, ja miten hän on kokenut tulleensa kuulluksi ja kohdelluksi. Synnytyskokemukset taas ovat omiaan vaikuttamaan naisen omaan seksuaalisuuteen, äiti–lapsi -suhteeseen sekä haluun hankkia lisää lapsia.

Kuva: Helmi Räisänen

Ainakin osaa synnytyspeloista voi vähentää se, että synnyttävä nainen on prosessissa aktiivinen ja osaa käyttää hyväkseen kehon omia synnyttäviä voimia. Omilta asiakkailtani keräämieni synnytyskertomusten mukaan myös kumppanin hyvä valmentautuminen lisää turvallisuuden tunnetta. Tämän ovat ymmärtäneet monet yksityiset toimijat, jotka nyt järjestävät synnytysvalmennuksia. Vain osalla synnytysvalmennusten tarjoajista on terveydenhuollon koulutus. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa vaikuttaako se valmennuksen laatuun. Joka tapauksessa yksityisten valmennusten kohdalla korostuu sekä alueellinen että taloudellinen eriarvoisuus. Yksityisiä palveluja on toistaiseksi tarjolla rajoitetusti.

Tässä tilanteessa synnyttäviä naisia tukevat tahot ovat alkaneet vaatia parempia julkisia äitiyshuollon palveluita. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on äskettäin ehdottanut, että kätilöt tulisi saada takaisin neuvoloihin raskauden ja synnyttämisen asiantuntijoiksi. Sari Haapio taas esittää tuoreessa hoitotieteen alan synnytyspelkoja käsitteilevässä väitöskirjassaan (2017) synnytysvalmennuksia palautettaviksi joko neuvoloihin tai synnytyssairaaloihin. Valmennus tulisi päivittää uusimmalla tutkimustiedolla sellaiseen muotoon, joka lisää odottajien luottamusta kykyynsä synnyttää.

Näillä investoinneilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.

Toimitus

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala

Lukemista

  1. Heiberg Endersen Eli, Biornstad Nanna: Födande krafter, Bonniers, Stockholm 1994
  2. Kitzinger Sheila: Birth crisis, Routledge, London 2006
  3. The roar behind the silence, Pinter & Martin, London 2015

Toimitus

Lukemista

  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Malla Rautaparta

Malla Rautaparta on filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, pääaineena kulttuuriantropologia. Hänen pro gradunsa aiheena olivat varhaisen lastenhoidon kulttuurisesti rakentuneet käytännöt Suomessa. Hän on myös fysioterapeutti ja joogaopettaja, ja on kehittänyt joogaan perustuvaa synnytysvalmennusta parin vuosikymmenen ajan.Katso kirjoittajan artikkelit

1 kommentti artikkeliin “Synnytyspelon kulttuuriset kontekstit”

  1. Hei! Voisinko saada lähdeviitteen jutussa mainittuun Kitzingerin (2007) haastattelututkimukseen?

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *