Teksti: Malla Rautaparta, FMPodcast-lukija: Sanna Rauhala.

Synnyttämistä ja syn­ty­mis­tä pidetään kaik­kial­la maa­il­mas­sa haa­voit­tu­va­na ja ris­kialt­tii­na tapah­tu­ma­na. Jokainen kult­tuu­ri­nen ympäristö tukee syn­ny­tyk­sen prosessia omien usko­mus­jär­jes­tel­mien­sä pohjalta niin, että lop­pu­tu­los on paras mah­dol­li­nen. Synnytyksen fysio­lo­gia ja sosi­aa­li­nen ympäristö ovat aina kie­tou­tu­neet tiiviisti yhteen, eikä niitä voida erottaa toi­sis­taan. Nainen oppii syn­nyt­tä­mään oman kult­tuu­rin­sa ehdoilla.

Yksi syn­nyt­tä­mi­sen kulkua mää­rit­tä­vä seikka on kipu. Viime vuo­si­sa­dan alku­puo­lel­la vai­kut­ta­neen brit­ti­lää­kä­ri Grantly Dick-Readin mukaan syn­ny­tys­ki­pu ei ollut uni­ver­saa­lia, vaan johtui naisten opitusta pelosta syn­ny­tys­tä kohtaan. Tätä pelkoa ruokkivat ympäristö, tiedon ja ohjauksen puute, naisten syn­ny­tys­ta­ri­nat sekä elokuvien dra­maat­ti­set syn­ny­ty­se­pi­so­dit. Raskaana olevat naiset tar­vit­si­vat asial­lis­ta tietoa syn­ny­tyk­ses­tä ja käytännön har­joit­te­lua. Tätä kautta he pys­tyi­si­vät voit­ta­maan pelon ja syn­nyt­tä­mään kivut­to­mas­ti.

Dick-Readin käsitys syn­nyt­tä­mi­sen kivut­to­muu­des­ta perustui kult­tuu­rei­hin, joissa nainen synnyttää äänet­tö­mäs­ti. Hän tulkitsi äänet­tö­myy­den kivut­to­muu­dek­si. Dick-Read viittasi tässä “pri­mi­tii­vi­siin” kult­tuu­rei­hin, mutta ei eritellyt niitä sen tarkemmin. Hän ei myöskään tiet­tä­väs­ti koskaan itse seurannut syn­ny­tyk­siä muissa kult­tuu­reis­sa. Myöhemmät ant­ro­po­lo­gi­set tut­ki­muk­set ovat osoit­ta­neet, että hiljaa syn­nyt­tä­vät naiset kokevat syn­ny­tys­ki­pua siinä missä maailman muutkin naiset. He vain oppivat syn­nyt­tä­mään kult­tuu­rin­sa arvos­ta­mal­la tavalla, kär­si­mys­tään näyt­tä­mät­tä.

Synnytysvalmennuksen historiaa

Kivuttomaan syn­ny­tyk­seen tuskin voi val­men­tau­tua, mutta Dick-Readin oivallus syn­ny­tys­val­men­nuk­sen mer­ki­tyk­ses­tä syn­ny­tys­pe­lon vähen­tä­jä­nä on poh­ti­mi­sen arvoinen asia tänä päi­vä­nä­kin.

Suomen neu­vo­la­ver­kos­to raken­net­tiin 1940-luvulla. Raskautta alettiin seurata sään­nöl­li­sil­lä käyn­neil­lä. Neuvolatoimintaan sisältyi pian myös ensim­mäi­nen julkinen syn­ny­tyk­seen val­mis­ta­va ohjelma, äitiys­voi­mis­te­lu. Sen pohjana olivat Dick-Readin metodit. Myöhemmin neu­vo­loi­hin asettui pav­lo­vi­lai­seen ajat­te­luun perustuva psy­ko­pro­fy­lak­ti­nen syn­ny­ty­val­men­nus, jonka tausta-ajatus myötäili Dick-Readin näke­myk­siä. Sen mukaan syn­ny­tys­ki­pu oli opittu refleksi, josta saattoi myös oppia pois.

Neuvoloiden syn­ny­tys­val­men­nus oli pitkä ja käy­tän­nön­lä­hei­nen. Tavoitteena oli oppia hyviä hen­gi­tys­tek­nii­koi­ta ja keinoja kivun hal­lin­taan. Myös isän osuus tuli mukaan, kun isät pääsivät 1970 – 80-lukujen tait­tees­sa mukaan syn­ny­tyk­siin.

Suomeen kehittyi erin­omai­sek­si kehuttu äitiys­huol­to. Odottajia val­men­net­tiin syn­ny­tyk­seen pitkillä kurs­seil­la. Kätilöt seu­ra­si­vat raskautta sään­nöl­li­sil­lä­neu­vo­la­käyn­neil­lä ja kaikille odot­ta­jil­le jär­jes­tet­tiin tutus­tu­mis­kier­ros oman alueen syn­ny­tys­sai­raa­laan. Vaikka neu­vo­loi­den psy­ko­pro­fy­lak­ti­nen valmennus ei osoit­tau­tu­nut­kaan ajan myötä kovin käyt­tö­kel­poi­sek­si kaa­va­mai­suu­den ja lukuisten moni­mut­kais­ten hen­gi­tys­tek­nii­koi­den vuoksi, sen tausta-ajatus oli hyvä: luo­tet­tiin odottajan kykyyn kohdata kipua ja synnyttää.

Tätä hyvin raken­net­tua äitiys­huol­toa alettiin rapauttaa jo kauan ennen sote-suun­ni­tel­mia. Väestövastuujärjestelmän myötä 1990-luvulla syn­ny­tyk­sen asian­tun­ti­jat, kätilöt, jäivät käy­tän­nös­sä pois neu­vo­la­työs­tä ja tilalle tulivat ter­vey­den­hoi­ta­jat. Muutaman vuo­si­kym­me­nen jälkeen psy­ko­pro­fy­lak­ti­ses­ta val­men­nus­me­ne­tel­mäs­tä luo­vut­tiin. Syy oli osin mene­tel­män moni­mut­kai­suu­des­sa, mutta vielä tär­keäm­mäk­si nousivat sääs­tö­syyt. Synnytysvalmennus muuttui per­he­val­men­nuk­sek­si ja kunnat saivat päättää millainen osuus siitä jätet­täi­siin syn­nyt­tä­mi­sel­le. Useimmiten sille jätettiin pari tuntia teoriaa, ja pain­opis­te siirtyi syn­nyt­tä­jän omien voimien tuke­mi­ses­ta lääk­keel­li­sen kivun­lie­vi­tyk­sen esit­te­lyyn.

Supistaminen koski äitiys­huol­toa laa­jem­min­kin. Pieniä syn­ny­tys­osas­to­ja alettiin sulkea ja sai­raa­loi­ta on edelleen lak­kaut­ta­mi­su­han alla. Tämän tuloksena matkat syn­ny­tys­sai­raa­loi­hin ovat kasvaneet monin­ker­tai­sik­si ja mat­ka­syn­ny­tyk­set ovat lisään­ty­neet. Jäljelle jää­nei­siin syn­ny­tys­osas­toi­hin tutus­tu­mi­nen lope­tet­tiin ja tilalle tulivat vir­tu­aa­lie­sit­te­lyt.

Nyt olemme tilan­tees­sa, jossa odottaja ei tapaa ras­kau­ten­sa aikana kätilöä vält­tä­mät­tä ker­taa­kaan, hänelle ei ole tarjolla syn­ny­tys­val­men­nus­ta (parin tunnin luento ei voi sitä olla) eikä hän pääse enää tutus­tu­maan sai­raa­laan.

Sittenkin systeemin pelko?

Miten syn­ny­tys­pel­ko asettuu tälle kutis­tu­nei­den pal­ve­lu­jen kentälle? Ehkäpä on ihan tervettä pelätä oman kehon järi­syt­tä­vin­tä prosessia, varsinkin kun sen kulkuun ei voi tehdä käsi­kir­joi­tus­ta. Pelon voi nähdä myös voi­ma­va­ra­na, joka saa odottajan etsimään tietoa ja val­mis­tau­tu­maan käytännön har­joit­te­lul­la syn­nyt­tä­mi­seen.

Mutta miten odottaja voi val­mis­tau­tua, kun julkiset palvelut ovat hävinneet? Olemmeko lähellä Dick-Readin kuvaamaa tilan­net­ta, jossa ensi­syn­nyt­tä­jät ja heidän kump­pa­nin­sa ovat lähei­sil­tä kuultujen syn­ny­tys­ta­ri­noi­den varassa?

Nykytarinoita tulvii myös netti, mutta ehkä voi­mak­kain syn­nyt­tä­mis­tä koskeva viesti tulee elo­ku­vis­ta. Elokuvateollisuus uusintaa van­hen­tu­nut­ta, ste­reo­tyyp­pis­tä kuvaa syn­nyt­tä­mi­ses­tä ja ritua­li­soi­dus­ta selin­ma­kuu­asen­nos­ta. Elokuvien dra­ma­ti­soi­dut syn­ny­tys­koh­tauk­set hei­jas­ta­vat äärim­mäi­sen lää­ke­tie­teel­lis­tä syn­ny­tys­kult­tuu­ria. Ne ovat myös omiaan ruok­ki­maan pelon ilma­pii­riä sekä lisäämään avut­to­muu­den tunnetta ja hallinnan menet­tä­mi­sen pelkoa.

Kuva: Jane Lund (CC0)

Elokuvien syn­ny­tys­koh­tauk­set eivät muu­ten­kaan vastaa todel­li­suut­ta. Esimerkiksi selin­ma­kuu­asen­non on jo vuo­si­kym­me­niä sitten todettu hait­taa­van nor­maa­li­syn­ny­tyk­sen kulkua ja lisäävän toi­men­pi­tei­den tarvetta. Elävässä elämässä syn­nyt­tä­jät ovat jo pari vuo­si­kym­men­tä voineet nousta pol­vil­leen, jaloil­leen, nojai­le­maan palloon ja ren­tou­tu­maan vesiam­mee­seen.

Kun äitiys­huol­lon palveluja vähen­net­tiin, monia pienten sai­raa­loi­den syn­ny­tys­osas­to­ja lak­kau­tet­tiin. Niiden tilalle jäi äitiys­po­likli­ni­koi­ta, joiden yhteyteen luotiin syn­ny­tys­pel­ko­po­likli­ni­koi­ta. Pelkopoliklinikoiden asia­kas­mää­rän kasvu ei vielä kerro syn­ny­tys­pe­lon lisään­ty­mi­ses­tä, mutta pelkojen on todettu lisäävän suun­ni­tel­tu­jen kei­sa­ri­leik­kaus­ten määrää.

Tässä kohdassa mieleen tulee väis­tä­mät­tä höl­mö­läis­ten lyhyen peiton jat­ka­mi­nen toisesta päästä lei­ka­tul­la palalla. Nyt hoidetaan toden­nä­köi­ses­ti myös niitä pelkoja, jotka kumpuavat äitiys­huol­lon kutis­ta­mi­ses­ta, pienten sai­raa­loi­den lak­kaut­ta­mi­ses­ta sekä syn­ny­tys­val­men­nuk­sen ja sai­raa­la­käyn­tien lopet­ta­mi­ses­ta. Pelko tun­nis­te­taan, mutta myös pato­lo­gi­soi­daan, kun odottaja saa neu­vo­las­sa syn­ny­tys­pel­ko­diag­noo­sin. Sen avulla pääsee tutus­tu­maan sai­raa­laan ja kes­kus­te­le­maan syn­ny­tyk­ses­tä pel­ko­po­likli­ni­kal­le. Pelosta huo­li­mat­ta kaikki eivät halua diag­noo­sia. Toisaalta jotkut odottajat ovat myös ilman sen kummempaa syn­ny­tys­pel­koa hank­ki­neet pel­ko­diag­noo­sin, sillä se on ainoa tapa päästä tutus­tu­maan sai­raa­laan.

Synnytyspelko pro­ji­soi­daan yleensä odottajan hen­ki­lö­koh­tai­sek­si ongel­mak­si. Käypä hoito -sivuston mukaan syn­ny­tys­pel­ko­jen syitä ovat masen­nuk­sen ja sosi­aa­li­ses­ti kuor­mit­ta­vien seikkojen lisäksi suoraan syn­nyt­tä­mi­seen liittyvät pelot: avut­to­muu­den tunne ja epä­var­muus omista kyvyistä, pelko huonosta syn­ny­tys­tek­nii­kas­ta sekä hallinnan ja voimien mene­tyk­ses­tä. Eikö tämä kerro syn­ny­tys­val­men­nuk­sen tarpeesta, tarpeesta saada tietoa nor­maa­li­syn­ny­tyk­sen fysio­lo­gias­ta sekä tarpeesta tutustua siihen käytännön har­joit­te­lul­la?

Duodecim-lehdessä vuonna 2013 lää­kä­rei­den Rouhen ja Saiston mukaan syn­nyt­tä­jät ovat pelänneet myös tulevansa koh­del­luk­si sai­raa­las­sa huonosti, ja että yhteistyö hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan kanssa ei onnistu. Tämä viittaa siihen, että osa syn­nyt­tä­jis­tä ei pelkää itse syn­nyt­tä­mis­tä vaan sai­raa­lains­ti­tuu­tio­ta, sen sääntöjä ja hie­rark­kis­ta jär­jes­tys­tä.

Erityislaatuinen synnytys

Synnyttämistä on joskus verrattu maratonin juok­se­mi­seen. Vaikka syn­nyt­tä­mi­nen ei ole urhei­lusuo­ri­tus, se edel­lyt­tää mara­to­ni­juok­sun tavoin val­ta­vas­ti voi­ma­va­ro­ja. Pidämme itsestään selvänä sitä, että juoksija val­mis­tau­tuu mara­to­niin opet­te­le­mal­la juok­su­tek­niik­kaa, voimien jakamista ja hyvää hen­gi­tys­tek­niik­kaa. Mitä jos hän val­mis­tau­tui­si mara­to­niin pel­käs­tään kat­so­mal­la videoita juok­se­mi­ses­ta? Haastattelemani kokeneen mara­too­na­rin mukaan maaliin päästyään — jos hän sinne koskaan pääsisi — juoksija heittäisi lenkkarit roskiin ja vannoisi enää koskaan juok­se­mas­ta.

Odottajat ovat nyt tilan­tees­sa, jossa he val­mis­tau­tu­vat syn­ny­tyk­seen kat­so­mal­la videoita, vailla käytännön har­joit­te­lua. Äitiyshuollon pal­ve­lu­jen supis­ta­mi­ses­sa on täysin unohdettu syn­nyt­tä­mi­sen eri­tyis­laa­tu.

Kuva: Niina Kaverinen.

Synnyttäminen ei ole mikä tahansa sai­raa­las­sa tehtävä toi­men­pi­de. Se on äärim­mäi­sen sen­si­tii­vi­nen prosessi, joka etenee syn­ny­tys­hor­mo­nien eli oksi­to­sii­nin ja endor­fii­nien vai­ku­tuk­ses­ta. Näiden hormonien eritystä voivat häiritä yhtä hyvin ympä­ris­tön voi­mak­kaat ais­tiär­syk­keet kuin pelko ja ahdistus. Turvallinen olo ja luottamus kykyyn synnyttää taas akti­voi­vat syn­ny­tys­hor­mo­ne­ja.

Luottamus ja tur­val­li­suus voi­mis­tu­vat tiedon lisäksi ennen kaikkea taitoja opet­te­le­mal­la. Hyvä val­mis­tau­tu­mi­nen sisäl­tää­kin syn­ny­tys­fy­sio­lo­gian lisäksi syn­ny­tys­tai­to­jen opettelua eli käytännön har­joit­te­lua. Juuri se on tutus­tu­mis­ta oman kehon syn­nyt­tä­viin voimiin. Synnyttäjän omia voi­ma­va­ro­ja ovat hyvä hen­gi­tys­tek­niik­ka ja hyvä syn­ny­ty­ser­go­no­mia, joka tar­koit­taa muun muassa kipua lie­vit­tä­viä ja kohdun toimintaa edistäviä pys­ty­asen­to­ja.

Sosiologi Celia Kitzingerin ja sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi Sheila Kitzingerin (2007) haas­tat­te­lu­tut­ki­muk­sen mukaan tyy­ty­väi­syys syn­nyt­tä­mi­seen ei riipu syn­ny­tyk­sen kulusta tai tehdyistä toi­men­pi­teis­tä. Se riippuu siitä, miten syn­nyt­tä­jä on val­mis­tau­tu­nut syn­ny­tyk­seen, ja miten hän on kokenut tulleensa kuulluksi ja koh­del­luk­si. Synnytyskokemukset taas ovat omiaan vai­kut­ta­maan naisen omaan sek­su­aa­li­suu­teen, äiti – lapsi -suh­tee­seen sekä haluun hankkia lisää lapsia.

Kuva: Helmi Räisänen

Ainakin osaa syn­ny­tys­pe­lois­ta voi vähentää se, että syn­nyt­tä­vä nainen on pro­ses­sis­sa aktii­vi­nen ja osaa käyttää hyväkseen kehon omia syn­nyt­tä­viä voimia. Omilta asiak­kail­ta­ni kerää­mie­ni syn­ny­tys­ker­to­mus­ten mukaan myös kumppanin hyvä val­men­tau­tu­mi­nen lisää tur­val­li­suu­den tunnetta. Tämän ovat ymmär­tä­neet monet yksi­tyi­set toimijat, jotka nyt jär­jes­tä­vät syn­ny­tys­val­men­nuk­sia. Vain osalla syn­ny­tys­val­men­nus­ten tar­joa­jis­ta on ter­vey­den­huol­lon koulutus. Tässä vaiheessa on vaikea sanoa vai­kut­taa­ko se val­men­nuk­sen laatuun. Joka tapauk­ses­sa yksi­tyis­ten val­men­nus­ten kohdalla korostuu sekä alu­eel­li­nen että talou­del­li­nen eriar­voi­suus. Yksityisiä palveluja on tois­tai­sek­si tarjolla rajoi­te­tus­ti.

Tässä tilan­tees­sa syn­nyt­tä­viä naisia tukevat tahot ovat alkaneet vaatia parempia julkisia äitiys­huol­lon pal­ve­lui­ta. Terveyden ja hyvin­voin­nin laitos on äskettäin ehdot­ta­nut, että kätilöt tulisi saada takaisin neu­vo­loi­hin raskauden ja syn­nyt­tä­mi­sen asian­tun­ti­joik­si. Sari Haapio taas esittää tuoreessa hoi­to­tie­teen alan syn­ny­tys­pel­ko­ja käsit­tei­le­väs­sä väi­tös­kir­jas­saan (2017) syn­ny­tys­val­men­nuk­sia palau­tet­ta­vik­si joko neu­vo­loi­hin tai syn­ny­tys­sai­raa­loi­hin. Valmennus tulisi päivittää uusim­mal­la tut­ki­mus­tie­dol­la sel­lai­seen muotoon, joka lisää odot­ta­jien luot­ta­mus­ta kykyynsä synnyttää.

Näillä inves­toin­neil­la voi olla kau­as­kan­toi­sia vai­ku­tuk­sia.


Lue lisää:

Heiberg Endersen Eli, Biornstad Nanna: Födande krafter, Bonniers, Stockholm 1994

Kitzinger Sheila: Birth crisis, Routledge, London 2006

The roar behind the silence, Pinter & Martin, London 2015