Teksti: Timo Kallinen, VTT. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Tulevana vii­kon­lop­pu­na kouluissa ympäri maan veisataan totuttuun tapaan suvi­virt­tä osana luku­vuo­den päät­tä­jäis­juh­lia. Tästä sangen viattoman kuu­loi­ses­ta laulusta on muo­dos­tu­nut viime vuo­si­kym­me­ni­nä yhden­lai­sen suo­ma­lai­sen ”kult­tuu­ri­so­dan” symboli. Ainakin 1970-luvulta lähtien jul­ki­suu­des­sa on esitetty käsi­tyk­siä, joiden mukaan suvi­vir­ren kal­tais­ten kris­til­lis­ten hen­gel­lis­ten laulujen esit­tä­mi­nen osana juhlaa, johon kaikkien oppi­lai­den, heidän per­heen­jä­sen­ten­sä ja opet­ta­jien oletetaan osal­lis­tu­van, loukkaa uskonn­ot­to­mien ja muihin uskon­to­kun­tiin kuuluvien oikeuksia. Vastakkaisen kannan mukaan suvivirsi on osa suo­ma­lais­ta kult­tuu­ria ja perin­net­tä, jota kaikkien kan­sa­lais­ten tulisi vaalia.

Kiistat ovat johtaneet oikeu­del­li­seen hius­ten­hal­ko­mi­seen muun muassa siitä, onko virsien lau­la­mi­nen uskon­non­har­joit­ta­mis­ta, muuttaako vir­ren­vei­suu juhlan luonteen uskon­nol­li­sek­si, tai vaih­toeh­toi­sis­ta jär­jes­te­lyis­tä niille, joiden vakaumus estää juhlaan osal­lis­tu­mi­sen. Niin ikään lau­let­ta­via säkeis­tö­jä on valikoitu niiden uskon­nol­li­sen sisällön perus­teel­la ja virrestä on muokattu myös suvi­lau­luk­si kutsuttu ”uskon­nol­li­ses­ti neutraali” versio. Myös polii­ti­kot ovat tart­tu­neet aiheeseen. Tämän kevään kun­nal­lis­vaa­leis­sa suvivirsi mai­nit­tiin ainakin perus­suo­ma­lais­ten vaa­lioh­jel­mas­sa osana suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin ja arvojen yllä­pi­tä­mis­tä ja virren ”säi­lyt­tä­mi­nen” oli jopa joidenkin ehdok­kai­den vaa­li­lu­paus.

Pelkistettynä kiistassa vai­kut­tai­si olevan kysymys siitä, onko suvivirsi uskontoa vai kult­tuu­ria. Se saakin pohtimaan sitä, min­kä­lai­siin perus­tei­siin seku­laa­ris­sa yhteis­kun­nas­sa vedotaan silloin, kun toisten uskon­nol­li­sik­si miel­tä­mis­tä asioista puhutaan kult­tuu­ri­na. Miten jostakin, jonka aja­tel­laan kuuluvan yksi­löl­li­sen vakau­muk­sen piiriin, tulee jaettua ja julkista? Tavoitteena ei ole mää­ri­tel­lä uskontoa ja kult­tuu­ria yleisesti ja siten paikantaa, kumman otsakkeen alle suvivirsi (tai joku muu asia) oikeasti kuuluisi. Pyrkimyksenä on mie­luum­min selvittää, miten nämä käsitteet ymmär­re­tään, ja miten niitä käytetään nyky­päi­vän suo­ma­lai­ses­sa jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa.

Pakkouskontoa vai pakkokulttuuria

Uskonnollisten symbolien, esineiden tai paikkojen lukeminen osaksi kan­sal­lis­ta kult­tuu­ria on varsin taval­lis­ta eikä siinä vält­tä­mät­tä nähdä mitään kiis­ta­na­lais­ta. Esimerkiksi Museoviraston laatima luettelo val­ta­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vis­tä raken­ne­tuis­ta kult­tuu­riym­pä­ris­töis­tä käsittää satoja kirkkoja. Se, että niissä vietetään sään­nöl­li­ses­ti kris­tit­ty­jen uskon­nol­li­sia menoja, ei näytä millään kovin oleel­li­sel­la tavalla kysee­na­lais­ta­van niiden asemaa kaikille yhteisenä kult­tuu­ri­pe­rin­tö­nä. Tosin tämäkin on nos­tat­ta­nut vas­ta­lausei­ta: Vapaa-ajat­te­li­jain liitto toteaa vuoden 2003 uskon­non­va­paus­la­kia kos­ke­vas­sa kan­na­no­tos­saan yksi­kan­taan, että kirkkojen kun­nos­sa­pi­to ei kuulu seku­laa­rin valtion tehtäviin.

Petäjäveden puukirkko on yksi Suomen Unescon maa­il­man­pe­rin­tö­koh­teis­ta. Kuva: Pasi Pitkänen (CC BY-NC 2.0)

Myös vaa­ti­muk­sis­sa suvi­vir­ren pois­ta­mi­ses­ta koulujen kevät­juh­lis­ta vai­kut­tai­si poh­jim­mil­taan olevan kysymys siitä, mitkä asiat kuuluvat yksi­löi­den tai ins­ti­tuu­tioi­den vel­voit­tei­siin. Monesti tämä ilmais­taan kär­jek­kääm­min kysymällä, mihin ihmisiä voidaan tai ei voida pakottaa. Yllämainitussa Vapaa-ajat­te­li­joi­den kan­na­no­tos­sa katsotaan, että ”on itsestään selvää, että virren vei­saa­mi­nen ja jopa sen kuun­te­le­mi­nen on uskonnon har­joit­ta­mis­ta”. Tästä puo­les­taan seuraa, että uskonn­ot­to­mien tai toi­sus­kois­ten ”pakot­ta­mi­nen” tilai­suuk­siin, joissa lauletaan virsiä, on ihmi­soi­keus­louk­kaus.

Perusteluissa ei taval­li­ses­ti yksilöidä, mitä uhkia, haittoja tai ongelmia juuri virsien lau­la­mi­ses­ta tai kuun­te­le­mi­ses­ta voisi olla kysei­sil­le ihmis­ryh­mil­le. Samalla tavalla kuin kirkkoja pidetään kult­tuu­ril­li­ses­ti arvok­kai­na niiden edustaman ark­ki­teh­to­ni­sen tyylin, his­to­rial­li­sen ajan­jak­son tai muun sellaisen vuoksi, olisi varmasti aja­tel­ta­vis­sa, että suvi­virt­tä­kin voi­tai­siin käsitellä ensi­si­jai­ses­ti musiik­ki­na, joka ilmentää jotakin sävel­tai­teel­lis­ta tai lyyristä tyyliä ja musii­kil­lis­ta aika­kaut­ta. Näihin seik­koi­hin ei kui­ten­kaan päästä käsiksi silloin, kun kiistassa katsotaan perim­mil­lään olevan kyse valin­nan­va­pau­des­ta ja pakoista.

Suvivirren ”puo­lus­ta­jien” näke­myk­sis­sä laulun arvo ei perustu kult­tuu­ri­his­to­rial­li­siin tai musii­kil­li­siin näkö­koh­tiin vaan natio­na­lis­ti­seen argu­ment­tiin. Esimerkiksi kokoo­muk­sen kan­san­edus­ta­ja ja entinen ope­tus­mi­nis­te­ri Sari Sarkomaa sanoo blo­gi­kir­joi­tuk­ses­saan suvi­vir­ren kuuluvan suo­ma­lai­suu­teen ja tähdentää, etteivät uskon­non­va­pau­den toteu­tu­mi­nen ja oman kult­tuu­rin vaa­li­mi­nen sulje toisiaan pois. Yhtäältä suo­ma­lai­sil­la on oikeus omaan kult­tuu­riin­sa, jota muiden tulee kun­nioit­taa, ja toisaalta myös vel­vol­li­suus vaalia sitä, koska se nähdään vah­vuu­te­na ”glo­baa­lis­sa ja aina moni­kult­tuu­ri­sem­mas­sa maa­il­mas­sa”.

Turun yli­opis­ton yli­op­pi­las­kun­nan kuoro. Kuva: Ville Säävuori (CC BY-SA 2.0)

Sarkomaan blogi, perus­suo­ma­lais­ten vaa­lioh­jel­ma tai muutkaan suvi­vir­ren asemaa puoltavat kan­na­no­tot eivät juuri pohdi sitä, mikä tarkkaan ottaen tekee suvi­vir­res­tä suo­ma­lais­ta kult­tuu­ria. Tämä on kiintoisa kysymys itsessään, koska virsi on peräisin Ruotsista ja linkittyy myös monella tapaa kes­kieu­roop­pa­lai­seen runo­pe­rin­tee­seen. Virren suo­men­kie­li­nen sanoitus ei myöskään kuvaile eri­tyi­ses­ti Suomea.

Yleisesti ottaen sekulaari kan­sal­lis­val­tio nojaa aja­tuk­seen kan­sa­lai­suu­des­ta kaikille yhteisenä ensi­si­jai­se­na iden­ti­teet­ti­nä, joka ylittää suku­puo­leen, yhteis­kun­ta­luok­kaan ja uskontoon poh­jau­tu­vat erot. Tätä taustaa vasten tar­kas­tel­tu­na moderni ajatus uskon­non­va­pau­des­ta pitää sisällään ”pii­lo­te­tun” ehdon: jokai­sel­le annetaan vapaus tunnustaa ja har­joit­taa mitä tahansa uskontoa kuitenkin edel­lyt­täen, että tämä vakaumus on alis­tei­nen kan­sa­lai­suu­del­le. Kaikki ideo­lo­giat, uskon­nol­li­set tai maalliset, jotka ovat ris­ti­rii­das­sa kan­sa­lais­vel­vol­li­suuk­sien kanssa näyt­täy­ty­vät poik­kea­mi­na, koska ne sekoit­ta­vat ensi­si­jai­sen ja tois­si­jai­sen. Kun suvi­virt­tä pidetään erot­ta­mat­to­ma­na osana suo­ma­lais­ta juh­lat­ra­di­tio­ta, se eräällä lailla koro­te­taan uskon­nol­li­ses­ta ritu­aa­lis­ta kan­sal­li­sek­si kult­tuu­rik­si, jolloin sen esit­tä­mis­tä louk­kaa­va­na tai häi­rit­se­vä­nä pitävät ihmiset eivät vaikuta ymmär­tä­vän yleisen ja yksi­tyi­sen välistä eroa.

Viranomaiset, joiden tehtävänä on ollut ratkoa suvi­virt­tä koskevia kanteluja, ovat joutuneet eri­koi­seen tilan­tee­seen. Heidän on ikään kuin lukittava laulun merkitys, mikä puo­les­taan synnyttää uuden­lai­sia mää­ri­tel­miä, kuten “pas­sii­vi­nen symboli” tai “ei koros­tu­neen uskon­nol­li­nen”. Tämä muis­tut­taa tietyin osin Ranskassa pitkään jat­ku­nei­ta kiistoja mus­li­mi­nais­ten huiveista, joiden yhtey­des­sä viran­omai­set ovat tehneet päätöksiä kasvot peittävän vaa­te­tuk­sen objek­tii­vi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä, joka on riip­pu­ma­ton käyt­tä­jien tai katsojien omista tar­koi­tus­pe­ris­tä.

Perusarvot

Siirryn lopuksi laa­jem­paan kysy­myk­seen uskon­nol­lis­ten arvojen miel­tä­mi­ses­tä kaikille sopivina yleisinä ”perus­ar­voi­na”. Virsikiistan osapuolet tuntuvat lähes­ty­vän uskontoa joko – tai-kysy­myk­se­nä: kun jokin asia mää­ri­tel­lään uskon­nok­si, se menettää samalla mah­dol­li­suu­den yleis­pä­te­vyy­teen. Samaten usein kuultu väittämä siitä, että län­ti­sis­sä demo­kra­tiois­sa uskonto ja poli­tiik­ka pidetään erillään, kuulostaa varsin ehdot­to­mal­ta. Kuitenkin on selvää, ettei asetelma todel­li­suu­des­sa ole näin mus­ta­val­koi­nen ja kyse on ennem­min­kin aste-eroista.

Uskonnolliset ryhmät ottavat jat­ku­vas­ti jul­ki­suu­des­sa kantaa kai­ken­lai­siin poliit­ti­siin kysy­myk­siin – oli kyse sitten hyvin­voin­ti­val­tion tule­vai­suu­des­ta, pako­lais­po­li­tii­kas­ta tai avio­liit­to­lain muut­ta­mi­ses­ta. Niin ikään Suomessa ja monissa Euroopan maissa on poliit­ti­sia puolueita, jotka avoimesti nojaavat uskon­nol­li­seen arvo­poh­jaan. Antropologi Talal Asadin mukaan uskonnon poliit­ti­nen rooli hyväk­sy­tään­kin silloin, kun se mukautuu seku­laa­rin julkisen kes­kus­te­lun reu­naeh­toi­hin. Tällöin erilaiset uskon­nol­li­set mie­li­pi­teet ovat ter­ve­tul­lei­ta “rikas­tut­ta­maan” kes­kus­te­lua, mutta uskon­nol­li­seen auk­to­ri­teet­tiin vetoa­mi­nen nähdään kysee­na­lai­se­na.

Suomen kris­til­lis­de­mo­kraat­tien peri­aa­teoh­jel­ma on hyvä esimerkki siitä, miten poliit­ti­nen kanta muo­dos­te­taan uskon­nol­li­sel­ta pohjalta seku­laa­re­ja “peli­sään­tö­jä” nou­dat­taen. Ohjelmassaan puolue ehdottaa kris­til­li­siä peri­aat­tei­ta poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon perus­tak­si, mutta etsii tälle ennem­min­kin maalliset kuin uskon­nol­li­set perus­te­lut. Sen mukaan ”[k]okemus on osoit­ta­nut, ettei yhteis­kun­ta toimi terveellä tavalla, jos hylätään kymmenen käskyn ja lähim­mäi­sen­rak­kau­teen vel­voit­ta­van kultaisen säännön ylei­seet­ti­nen perusta”. Tämä tar­koit­taa, että kris­til­lis­ten arvojen paremmuus ja yleis­pä­te­vyys eivät perustu niiden juma­lal­li­seen alku­pe­rään vaan väi­tet­tyyn his­to­rial­li­seen todis­tusai­neis­toon.

Kristillisten perus­ar­vo­jen katsotaan siis olevan kai­ken­lais­ten ihmisten omak­sut­ta­vis­sa. Mainitsemalla, että puolueen näke­myk­set on tehtävä ymmär­ret­tä­väk­si kaikille elä­män­kat­so­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta tai että saman­kal­tai­siin arvoihin ja joh­to­pää­tök­siin on mah­dol­lis­ta päätyä myös muun­lai­sis­ta ajat­te­lu­ta­vois­ta käsin, tun­nut­tai­siin koros­ta­van kris­til­lis­ten peri­aat­tei­den perim­mäis­tä ratio­naa­li­suut­ta.

Kristillisdemokraatit eivät ole kovin kan­sal­lis­mie­li­nen puolue, ainakaan perus­suo­ma­lai­siin tai Kokoomukseen ver­rat­tu­na, ja täten heidän kris­til­li­syy­ten­sä on pikem­min­kin “ylei­sin­hi­mil­lis­tä” kuin suo­ma­lais­ta. He näyt­täi­si­vät omak­su­neen ajat­te­lu­ta­van, jota filosofi Charles Taylor kutsuu riip­pu­mat­to­mak­si kat­san­to­kan­nak­si, ja jonka hän lukee yhdeksi seku­laa­rin aika­kau­den tun­nus­mer­keis­tä. Oma maa­il­man­kat­so­mus nähdään vain yhtenä vaih­toeh­to­na lukuisten muiden joukossa ja syyt sille, miksi muidenkin tulisi valita samoin voidaan perus­tel­la vetoa­mal­la uskonnon ulko­puo­li­siin seik­koi­hin.

Kun kris­til­li­set peri­aat­teet on tällä tavoin etään­ny­tet­ty uskon­nos­ta, ne voidaan nähdä mah­dol­li­si­na kaikille – aivan kuten kris­til­lis­de­mo­kraat­ti­sen puolueen jäsenyys on avoin jokai­sel­le, joka hyväksyy heidän peri­aa­teoh­jel­man­sa omasta uskon­to­kun­nas­ta riip­pu­mat­ta. Näin ollen esi­mer­kik­si ateistit tai isla­mi­nus­koi­set voisivat aivan hyvin olla kris­til­lis­de­mo­kraat­te­ja, jos he vain ovat vakuut­tu­nei­ta kris­tit­ty­jen peri­aat­tei­den “toi­mi­vuu­des­ta” yhteis­kun­nas­sa.

Jos tätä aja­tus­leik­kiä jatketaan pidem­mäl­le, on kuvi­tel­ta­vis­sa yhteis­kun­ta, joka olisi jär­jes­tet­ty kris­til­lis­ten peri­aat­tei­den mukai­ses­ti, mutta jossa kukaan ei olisi kristitty. Ajatellen oman kult­tuu­rim­me kris­til­li­siä juuria ja toisaalta viime aikaista uskon­nol­li­suu­den vähe­ne­mis­tä joku voisi ehkä väittää, että olemme matkalla juuri tähän suuntaan.


Kirjallisuus:

Asad, Talal 2003. Formations of the Secular: Christianity, Islam, Modernity, Stanford CA: Stanford University Press.

Bowen, John R. 2011. How the French State Justifies Controlling Muslim Bodies: From Harm- Based to Values-Based Reasoning. Social Research 78 (2): 325 – 348.

Lehtonen, Tuomas M. S. 2012. Suvivirsi. Teoksessa Anu Koivunen (toim.), Maailman paras maa. Helsinki: SKS.

Meyer, Birgit ja Marleen de Witte 2013. Heritage and the Sacred: Introduction. Material Religion 9 (3): 274 – 281.

Taylor, Charles 2007. A Secular Age. Cambridge MA: Harvard University Press.

Artikkelikuva: Thermos (CC-BY-SA-3.0)