Teksti: Suvi Rautio ja Sonal Makhija. Podcast-lukija: Bruno Gronow.

Tilat syntyvät sosi­aa­li­ses­ti – ne eivät ole valmiiksi annettuja eivätkä neut­raa­le­ja. Näin kir­joit­taa sosiologi Henri Lefebvre uraa­uur­ta­vas­sa teok­ses­saan The Production of Space. Hän puhuu tilan kol­mio­sai­ses­ta tuot­ta­mi­ses­ta. Nämä kolme osaa ovat ensin­nä­kin tilaan liittyvät käytännöt esi­mer­kik­si kodeissa, tehtaissa tai kouluissa. Toiseksi tilan tuot­ta­mi­nen sisältää tilan repre­sen­taa­tion: sen miten ark­ki­teh­ti, insinööri tai suun­nit­te­li­ja mieltää tilan. Kolmanneksi se kattaa tilassa elämisen: miten tilaa käytetään ja otetaan käyttöön. Tiloihin liittyvät käytännöt ja repre­sen­taa­tiot mää­rit­te­le­vät tilaan liittyviä odotuksia. Mitä tilassa tapahtuu? Miten näemme tietyn tilan?

Helsingin kuuluisa Yrjönkadun uimahalli tunnetaan alas­to­nui­ma­hal­li­na. Uima-asun käyt­tä­mi­nen on vapaa­eh­tois­ta naisten ja miesten omien naku-uin­ti­vuo­ro­jen aikana. Millaisia mie­li­ku­via ja koke­muk­sia Yrjönkadun uima­hal­lin tar­kas­te­lu herättää?

Yrjönkadun uimahalli. Kuva: Martti Tulenheimo (CC BY-NC 2.0)

Toinen tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jis­ta oli viime vuonna vii­mei­sil­lään raskaana. Mahdollisuus alas­to­nuin­tiin vain naisille tar­koi­te­tus­sa tilassa toi paljon kaivattua ren­tou­tus­ta kuor­mit­tu­neel­le keholle. Uimahallin tilassa naisten kehot näkyvät sel­lai­si­na kuin ovat. Niissä näkyy elämän arpia: rintojen poiston jättämiä arpia, muita leik­kausar­pia, ras­kausar­pia, sel­lu­liit­tia ja iho­kar­vo­ja.

Tässä artik­ke­lis­sa puhumme ruu­miil­lis­tu­nees­ta tilan koke­muk­ses­ta. Tarkastelemme tällaista kokemusta Yrjönkadun alas­to­nuin­nin kautta tilal­li­se­na ja ais­til­li­se­na koke­muk­se­na. Pohdimme, miten alas­to­nuin­ti naisille tar­koi­te­tus­sa jul­ki­ses­sa tilassa muuttaa katseen kohteena olemista, omaa kat­set­tam­me naisina ja alas­to­muu­den hah­mot­ta­mis­ta.

Aloitamme tar­kas­te­le­mal­la katsetta, alastonta naista sekä sitä, miten alas­to­muus uima-altaassa muuttaa katseen luonnetta. Tästä juonnamme kysy­myk­sen: voimmeko naisina unohtaa kehojemme “pai­noi­suu­den” ja jatkuvan katseen kohteena olemisen?

Naisen alastomuus katseen kohteena

Katse ja tila eivät ole neut­raa­le­ja. Se, miten näemme, on sosi­aa­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti muo­dos­tu­nut­ta. Oppiessamme näkemään tulemme samalla tie­toi­sik­si toisten katseista. Englantilainen tai­de­krii­tik­ko, runoilija ja maalari John Berger on tutkinut naisen alas­to­muut­ta euroop­pa­lai­ses­sa taiteessa. Hän esittää, että kuvien naisten alas­to­muus on pukeu­tu­neen katsojan mää­rit­te­le­mää. Katsoja näkee naisen alas­to­muu­den kautta ja saa päättää, missä valossa nainen nähdään. “He eivät ole alastomia siten kuin ovat, he ovat alastomia siten kuin sinä näet heidät.”

Kuva: Seth Doyle (CC0 1.0)

Naisen alas­to­muus on taiteessa nähty toi­sen­lai­se­na kuin miehen alas­to­muus. Se on ollut suosittu aihe kautta historian. Keho on län­si­mai­ses­sa taiteessa toistuva aihe, joka on nähty himoit­tu­na objektina ja saas­tu­mi­sen lähteenä. Alaston nainen on olemassa katsojan fantasiaa varten: ”Olen valmis sek­su­aa­li­seen mie­li­hy­vään”. Tämä katse muuttuu pei­laa­vak­si pinnaksi, jonka kautta alaston näkee itsensä toisen silmien kautta ja vastaa näin mies­kat­so­jan haluun. Kuten Berger sanoo: ”Miehet katsovat naisia. Naiset katsovat itseään kat­sot­ta­van. Naisen tark­kai­li­ja hänessä itsessään on mies: tark­kail­ta­va on nainen.”

Berger erottelee alastoman ja paljaan kehon toi­sis­taan. Alasti oleminen on muille posee­raa­mis­ta ja nähtynä olemista; paljaana oleminen on itsensä kanssa olemista. Katsooko nainen itseään alas­to­ma­na vai paljaana sei­soes­saan peilin edessä ilman vaatteita?

Naiset oppivat näkemään itsensä tietyillä tavoilla. Omasta alas­to­mas­ta var­ta­los­ta tulee objekti, kohde tai paikka jossa oma itse sub­jek­ti­na sijaitsee. Katsetta seuraa asento – kenties mutrulla olevat huulet tai selkä suorana, vatsa tiukasti sisään vedettynä. Nämä jo nuorena opittavat asennot ovat käsi­tyk­siä siitä, min­kä­lai­nen kehon kuuluu olla.

Katseen etuoikeus

Jos olemme tot­tu­nei­ta katsomaan kehojamme alas­to­mien posee­raus­ten kautta, voimmeko koskaan kokea itseämme paljaina? Mitä Yrjönkadun kaltaiset uima­hal­lit tekevät kehoil­lem­me anne­tuil­le mer­ki­tyk­sil­le? Muuttavatko ne niitä?

Lefebvren ajatuksia mukaillen voi sanoa uima­hal­lin tilal­li­sen asettelun ohjaavan kat­set­tam­me ja sitä, mitä siitä ajat­te­lem­me. Pukuhuoneet altaan molemmin puolin pal­jas­ta­vat sekä uimarit että vaatteita vaihtavat yhtä­läi­ses­ti. Kehojen pii­lot­ta­mi­sen sijaan tämä ark­ki­teh­to­ni­nen asettelu rohkaisee vas­ta­vuo­roi­seen katseluun suomatta visu­aa­lis­ta monopolia kenel­le­kään. Valinnanvarainen uimapuvun pukeminen sekä pöytien ja tuolien asettelu uima­rei­den ren­tou­tu­mis­ta ja kes­kus­te­lu­ja varten tekee uima­hal­lin jul­ki­ses­sa tilassa tapah­tu­vas­ta yksi­tyi­ses­tä ja epä­kom­mu­ni­koi­vas­ta uimisesta sosi­aa­lis­ta.

Kuva: Jordan Whitfield (CC0 1.0)

Hanna Hannus kir­joit­taa pro gradu -tut­kiel­mas­saan Tila, aika ja alas­to­muus Yrjönkadun uima­hal­lis­sa, että uima­hal­lia suun­ni­tel­taes­sa yksi alku­pe­räi­sis­tä pää­mää­ris­tä oli rakentaa inte­rak­tii­vi­nen ja yhtei­söl­li­nen tila, johon uimarit tulevat ren­tou­tu­maan. Alun perin elo­ku­va­teat­te­rik­si tar­koi­tet­tu rakennus muuttui aikansa kuuluisan olym­pi­aui­ma­hyp­pää­jä Toivo Aron vaa­ti­muk­ses­ta ja suo­si­tuk­ses­ta uima­hal­lik­si. Uimahallin pii­rus­tuk­set ajalta ennen raken­ta­mi­sen aloit­ta­mis­ta vuonna 1926 hei­jas­ta­vat paikan suun­ni­tel­tua tar­koi­tus­ta. Se ei ollut pel­käs­tään innok­kai­ta uimareita varten, vaan suo­sit­tu­na vapaa-ajan tilana toivotti myös yleisön ter­ve­tul­leek­si. Yläkerroksen istu­ma­jär­jes­te­ly muis­tut­taa tästä – se suuntaa katseen alas uima-altaaseen.

Tämä ylemmän kerroksen tila, jossa saattoi verk­kai­ses­ti istus­kel­la kat­se­le­mas­sa alhaalla uivia, oli Hannuksen mukaan 1970-luvulle saakka varattu miehille. Yrjönkadun uima­hal­lis­sa naisilla oli aiemmin oma uima-allas ja kolmesti viikossa aamuvuoro isommassa miesten altaassa. Kontrastit naisten ja miesten altaiden välillä hei­jas­ta­vat käsi­tyk­siä naisten roolista urhei­lus­sa 1900-luvun alussa. Naisten allas oli puolet pienempi ja myös matalampi. Se muistutti intii­miy­des­sään enemmän koris­teel­lis­ta ja esteet­ti­ses­ti miel­lyt­tä­vää kylpyä, josta naiset ottivat itselleen tilaa aikansa kau­pun­gis­sa ja hakivat soli­daa­ri­suut­ta.

Tilaa ja katsetta muokkaamassa

Nykyään naisten allas ei ole yleisessä käytössä. Pääaltaalle astues­saan kävijä tulee tie­toi­sek­si miehisen läsnäolon his­to­rial­li­ses­ta hal­lit­se­vuu­des­ta. Tulijaa tervehtii kuva lihak­sik­kais­ta miehistä sukel­ta­mas­sa altaaseen. Tämä kuva esittää meille terveen kehon, joka ui nime­no­maan urhei­lul­li­ses­sa mielessä. Kuva myös muis­tut­taa kävijää uima­hal­lin alku­pe­räi­ses­tä tar­koi­tuk­ses­ta: kuten Hannus asian ilmaisee, saada aikaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”. Rakennuksen komeus – korkeat kaarevat katot, pitkät pylväät ja yleinen tila­vuu­den tuntu – on tyy­pil­lis­tä uimaur­hei­lu­kes­kuk­sil­le. Nämä tilat edustavat sitkeää voi­mak­kuut­ta. Varautumaton kävijä saattaa naisille varat­tui­na päivinä yllättyä näh­des­sään vessojen ja suihkujen pisuaarit.

Miehen katse on läsnä tilan suun­nit­te­lun ja esillä olevien kuvien kautta. Nämä pitävät sisällään sosi­aa­li­ses­ti raken­tu­nei­ta käsi­tyk­siä ja mer­ki­tyk­siä. Tästä huo­li­mat­ta altaan rytmi ja sen luoma moniais­ti­nen kokemus ottaa vallan: toistuvat vedot vettä vasten, veden tunne iholla, hen­gi­tyk­sen pulputus veden alla kaikkien muiden äänien ollessa vai­en­net­tu­ja, veden keveys ja jokai­ses­ta vedosta kumpuava tyydytys niiden iskey­tyes­sä veden pintaan.

Naisten uinnille varatut päivät ja niihin liittyvä paljaana oleminen tekevät omi­tui­ses­ta tuttua ja yksi­tyi­ses­tä julkista. Aistillinen uinnin kokemus tekee katseen tyhjäksi. Samalla veden äänet, kosketus ja hajut muok­kaa­vat ympä­röi­viä tiloja ja kehoja uudelleen koke­muk­sik­si, jotka tunnetaan katseen ulot­tu­mat­to­mis­sa. Kehot eivät siis ole alasti vaan muuttuvat paljaiksi, vaikkakin vain hetkeksi.

Alastomuus otetaan ikään kuin pois näyt­tä­möl­tä tässä lyhyessä hetkessä. Uimahalli sallii meidän unohtaa katseemme. Paljaana oleminen tekee siis mah­dol­li­sek­si omalta kat­seel­tam­me pake­ne­mi­sen. Vesi kietoutuu ihon ympärille ja tuntuu pain­ot­to­mal­ta tun­keu­tues­saan kehon jokaiseen koloon. Kokemus on keholle niin vapaut­ta­va siksi, että mikään ei enää suojaa sitä eikä mikään pidä sitä pai­kal­laan. Alasti uimisen aiheut­ta­ma euforia, jonka suurin osa meistä yhdistää kesä­mök­kei­lyyn, on syy siihen että osa uima­reis­ta valitsee hallin tur­val­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä uima­pu­vut­to­muu­den.

Kuva: Jeremy Bishop (CC0 1.0)

Tilat eivät ole mer­ki­tyk­sil­tään staat­ti­sia eivätkä pysyviä. Ne muuttuvat, ja niin muuttuu myös koke­muk­sem­me niistä. Tiloihin sisältyy his­to­rial­li­sia nar­ra­tii­ve­ja samalla tavalla kuin kehoihin, mutta tilat myös vapaut­ta­vat itsensä niistä. Se, miten otamme tilat haltuun, mil­lai­si­na ne kuvit­te­lem­me ja min­kä­lai­sia mer­ki­tyk­siä niihin liitämme, ei aina ole yhden­mu­kais­ta. Yrjönkadun uima­hal­lis­sa naiset päättävät itse kuinka heidän kehonsa nähdään. He päättävät itse, ovatko paljaana vai alasti. 


Lue lisää 

Berger, John (1972) Ways of Seeing BBC/​Penguin, London 

Hannus, Hanna (2014) “Mens sana in corpore sano: Tila, aika ja alas­to­muus Yrjönkadun uima­hal­lis­sa”

Lefebvre, H. (1991) The Production of Space, Oxford: Blackwell.

Englanninkielisestä alku­pe­räis­teks­tis­tä kääntänyt Bruno Gronow. 

Artikkelikuva: James Marcom (CC0 1.0)