”Koska sinä asetut pysyvästi Suomeen?” Tätä kysymystä en ole kuullut sukulaisilta tai ystäviltä enää moneen vuoteen. Kansalaisjärjestössä työskentelevänä antropologina olen lähtenyt ja palannut niin monta kertaa, että pysyvä asettuminen näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä.
Kansainvälinen liikkuminen on osa monen antropologin arkielämää. Antropologian keskeisiin tutkimusmetodeihin kuuluu kenttätyö, joka voi tarkoittaa pitkäaikaista tutkimusjaksoa kaukana kotimaasta. Kenttätyöjakson pituus voi vaihdella jatkotutkimusvaiheen muutamasta viikosta aina väitöskirjavaiheen yhteen tai kahteen vuoteen. Kenttätyön aikana antropologi tekee osallistuvaa havainnointia tutkittavan yhteisön parissa ja kirjoittaa sen pohjalta etnografisen tutkimuksen. Antropologin uran aikana ulkomaan kenttätyöjaksoja, tutkijavaihtoja ja työsuhteita voi kertyä yhteensä useiden vuosien verran.
Aloitin antropologian opinnot Helsingin yliopistossa lähes 20 vuotta sitten. Siitä ajasta olen asunut yhteensä 12 vuotta Suomen ulkopuolella, kuudessa eri Aasian ja Euroopan maassa. Viimeiset kahdeksan vuotta olen työskennellyt Aasiassa suomalaisen kansalaisjärjestön palveluksessa. Aluksi kiersin maailmaa antropologipuolisoni kanssa ja viime vuosina reissuissa ovat kulkeneet mukana myös perheemme kaksi alle 10-vuotiasta lasta.
Lapsemme ovat syntyneet Suomessa, mutta eläneet lähes koko elämänsä Aasiassa. Tänä keväänä vietämme ensimmäistä kertaa pidemmän jakson kotimaassa. Tämä kokemus paluumuutosta, vaikkakin tilapäisestä sellaisesta, sai minut pohtimaan antropologin uraa perheen näkökulmasta. Havahduin kuitenkin siihen, että omat varsinaiset kenttätyöjaksoni Malesiassa ja Kiinassa ajoittuivat aikaan ennen lapsia.
Miten niin intensiivinen jakso voisi onnistua lasten kanssa? Miten kenttätyö vaikuttaa antropologin omaan elämään ja ihmissuhteisiin? Miten toistuva lähteminen ja palaaminen onnistuu perheelliseltä antropologilta?
Kenttätyö henkilökohtaisena kokemuksena
Perheen ja antropologin uran yhdistämisen haasteista ovat hiljattain kirjoittaneet mm. Mari Korpela, Laura Hirvi ja Sanna Tawah, Carole McGranahan ja Miia Halme-Tuomisaari.
Antropologi Amy Pollard on selvittänyt väitöskirjaa valmistelevien antropologien vaikeuksia kenttätyön aikana. 16 haastateltavaa kertoivat kenttätyön aikana kokemiensa tunteiden kirjosta. Listalta löytyy epämukavuus, turhautuminen, valmistautumattomuus, tuen puute, yksinäisyys, stressi, masennus, pettymys, katumus ja pahoinvointi. Osa merkittävistä vaikeuksista kertoneista korosti myös kenttätyöjakson positiivisia kokemuksia. Antropologi Rachel Irwinin tutkimuksessa antropologit kertoivat painottaneensa positiivisia kertomuksia kenttätyökokemuksistaan välttääkseen leimautumista heikoksi tai epäonnistuneeksi.
Osalle kenttätyö osoittautuu odotuksia helpommaksi. Pollardin haastattelema ”Telma” kuvasi kokemustansa: ”Kenttätyöstä tehdään fetissi. Itselleni kentällä olo ei ollut yhtä vaikeaa kuin paluu. Sitä on muuttunut, muttei tiedä miten.”
Pollardin tutkimuksessa lähes kaikki kertoivat kokeneensa yksinäisyyttä kenttätyön aikana – myös ne, jotka tekivät kenttätyötä kotimaassaan. Sähköpostiyhteys ohjaajan, opiskelutovereiden ja lähiomaisten kanssa koettiin henkireikänä, vaikkakin osa antropologeista koki ohjaajan tuen riittämättömäksi.
Itse koin yksinäisyyttä pistävimmin ensimmäisellä kenttätyöjaksollani Malesiassa, sillä silloin olin kentällä kuusi kuukautta yksin. Toisen kenttätyöjakson vietin puolisoni kanssa Kiinassa. Sen kymmenen kuukauden aikana koin akateemista yksinäisyyttä, epäilin kenttätyötaitojani ja koin yhteyden laitokseeni etäiseksi.
Kokemukset kenttätyön epäonnistumisesta ja etenkin keskeytymisestä koettiin Pollardin tutkimuksessa kaikista rankimmiksi, jopa häpeällisiksi. Useat kokivat, että kenttätyön jakaminen jaksoiksi ei ollut ”kunnollista” kenttätyötä. Myöskään hengailua työkomennusten takia ulkomaille muuttaneiden ekspatriaattien piireissä ei koettu soveliaaksi kenttätyön aikana, edes vapaa-ajalla. Kun vertaistukea kuitenkin haettiin näistä piireistä, osa antropologeista koki sen ristiriitaiseksi.
Huomattavin ero kenttätyötä tekevän antropologin ja ekspatriaatin välillä on siinä, ettei ekspatriaatilta odoteta intensiivistä osallistumista paikallisen yhteisön elämään. Antropologin tutkimustyön kannalta se taas on kaikista olennaisinta.
Antropologin uran arkeen vaikuttaa merkittävästi myös henkilökohtainen elämä – etenkin perheen perustaminen. Pollardin haastattelemista antropologeista huomattava osa oli kokenut parisuhteen päättymisen kenttätyön aikana tai seurauksena. Osa aloitti suhteen kentällä ja joutui luopumaan siitä kenttätyön päätyttyä. Suvi Rautio kertoo päätyneensä raskauden keskeytykseen ennen kenttätyöjaksoaan. Epävarmassa parisuhteessa ja taloudellisessa tilanteessa ajatus pienen lapsen viemisestä Kiinan syrjäseuduille tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Pollardin informantti ”Peterin” mielestä osa opiskelijoista oli naiiveja ennen kenttätyön aloittamista. “Ei voi vaan tulla kotiin… ihmissuhteet ovat muuttuneet, avioliitot ovat hajonneet. Lähdet etkä koskaan oikeastaan tule takaisin.” Hänen mielestään ainoastaan kotimaassa kenttätyötä tekevät antropologit kokevat tilanteen erilailla, sillä he ”saavat pitää elämänsä.”
Entä jos kieltäytyy ottamasta tätä riskiä ja tyytyy nojatuoliantropologiaan? Tai vie puolisonsa tai koko perheensä kentälle mukaan? Ensimmäistä kenttätyökokemusta voi kutsua tieteenalan siirtymäriitiksi, jonka myötä opiskelija valmistuu päteväksi antropologiksi. Sosiaalinen paine lähteä nojatuolia pidemmälle on huomattava.
Kentällä perheen kanssa
Entä se toinen vaihtoehto – kenttätyö koko perheen voimin? Antropologi Miia Halme-Tuomisaari kuvaa tilannetta hyvin:
”Tuntuu samanaikaisesti olennaiselta täsmentää, mitä tarkoittaa toimia perheellisenä antropologina, etenkin silloin kun lapset ovat pieniä. Mitä kenttätyön järjestäminen vaatii – siihen on kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä, että se tarkoittaa aikaa pois perheeltä tai kestää lisähässäkkää mitä perheen mukaan tuominen tulee tarkoittamaan.”
Korpela, Hirvi ja Tawah huomauttavat, että monet antropologit kertovat ottavansa puolisonsa tai lapsensa mukaan kenttämatkoille. Kuitenkin perheenjäsenten läsnäolo loistaa poissaolollaan etnografioissa ja tutkimusraporteissa. Kenttätyöntekijä näkyy teksteissä itsenäisenä ja objektiivisena tieteentekijänä, jonka sosiaaliset verkostot on häivytetty näkyvistä.
Antropologisissa piireissä on pitkä historia tutkijapariskuntia, jotka tekevät kenttätöitä yhdessä ja jopa julkaisevat yhdessä. Tällaisia pareja ovat mm. Margaret Mead ja Gregory Bateson, Raymond ja Rosemary Firth sekä Jean ja John Comaroff. Monet näistä pariskunnista ovat ottaneet kentälle mukaan myös lapsensa.
Korpela, Hirvi ja Tawah osoittavat, miten tutkijan henkilökohtainen ja ammatillinen elämä yhdistyvät sekä miten perheen pitää sopeutua kenttätyöhön. Lisäksi he pohtivat, kuinka kenttätyöntekijän lapset ohjaavat kentällä tapahtuvaa toimintaa sekä miten mukana kulkevat perheenjäsenet vaikuttavat koko tieteentekemisen prosessiin.
Antropologin oletetaan pärjäävän kentällä, sillä se on keskeinen osa hänen ammattiaan. Kenttätyön aloittaminen perheen kanssa vaatii useamman perheenjäsenen käytännön asioiden hoitamista ja heidän henkilökohtaista sopeutumisprosessiaan. Kuten Carole McGranahan toteaa: ”Antropologia on tieteenala, jossa henkilökohtaisuus ja ammatillisuus risteytyvät kentällä, luokkahuoneessa ja kodeissamme.”
Laura Hirvi kertoo, kuinka hänen tyttärensä syntymä vaikutti kentän valintaan. Intiaan palaamisen sijasta hän valitsi kentäkseen sikhiyhteisöt Suomessa ja Kaliforniassa, joissa olosuhteet soveltuivat hänen mielestään paremmin pienen lapsen terveydelle ja hyvinvoinnille. Hän päätti ottaa tyttärensä mukaan kentälle, koska hän koki, että pitkä aika erossa olisi liian raskas sekä äidille että tyttärelle, ja koska häntä jännitti kenttäolosuhteiden yksinäisyys. Lisäksi hän näki, että varhainen altistuminen vieraille kulttuureille olisi lasta kehittävä kokemus.
Hirvi, Tawah ja Korpela kuvaavat kaikki lastensa kenttätyöväsymystä – kiukuttelua, uhmakohtauksia ja uupumista. Vaikka osallistuminen paikallisen yhteisön elämään tapahtui lapsen ehdoilla, antropologiäidin työ oli kokonaisvaltaista eikä tapahtumiin osallistuttu vain silloin, kun koko perhettä huvitti.
Hirvi, Tawah ja Korpela pohtivat, että näkyvä ja tunneherkkä äitirooli saattoi herättää informattien luottamuksen. Kaikki kolme antropologiäitiä kokivat lastensa läsnäolon tutkimuksen kannalta tärkeäksi, tutkimus- ja perhearjen yhdistämisen haastavuudesta huolimatta.
Matkalaukkulapsuus
Vuosittain yli tuhat suomalaislasta palaa ulkomailta kotimaahan. Tilastoista ei käy ilmi, kuinka monta näistä on antropologien lapsia, mutta kokemus matkalaukkulapsuudesta on monille ulkosuomalaisille lapsille yhteistä. Ulkomailla kasvaneelle lapselle paluu Suomeen ei välttämättä tunnu paluulta kotiin.
Tawah ja Korpela kertovat, että perheen läsnäolon ja perheen yhteisten sosiaalisten suhteiden takia he pystyivät sulautumaan paikalliseen yhteisöön jopa niin hyvin, että olivat huolissaan rooliensa – äiti, tutkija – sekoittumisesta. Tawahin kamerunilaiset sukulaissuhteet herättivät jatkuvasti keskustelua informattien keskuudessa. Korpelan koko perhe sulautui Goan elämäntapasiirtolaisten yhteisöön niin hyvin, että hänen informanttinsa hämmentyivät heidän Suomeen paluustaan. Myös Korpelan lapset ilmaisivat toivovansa palata Goaan “ihan tavalliseen tapaan kuten muut”, ilman äidin kenttätyövelvoitetta.
Paluushokki eli käänteinen kulttuurishokki voi olla jopa rankempi kokemus kuin vieraassa kulttuurissa koettu kulttuurishokki. Sopeutuminen erilaisiin olosuhteisiin vie aikaa ja voimavaroja, mutta kotimaahan palatessa tuttu ympäristö voi tuntua yllättävän vieraalta. Samaistun näihin kokemuksiin vahvasti, sillä matkalaukkulapsen tausta vaikutti myös omaan kiinnostukseeni erikoistua antropologiaan.
Image Title. Kuva: Author/Source (CC BY 2.0)
Kolmannen kulttuurin lapset
Matkalaukkulasten identiteettiin sisältyy vaikutteita sekä vanhempien kulttuurista että lapsuuden aikaisesta toisesta kulttuurista. Tästä yhdistelmästä syntyy uudenlainen, kolmas kulttuuri. Matkalaukkulapsista käytetään myös antropologi Ruth Hill Useemin keksimää termiä “kolmannen kulttuurin lapsi”. Useem kehitti termin 1960-luvulla vietettyään antropologimiehensä sekä kolmen lapsensa kanssa yhteensä kaksi vuotta Intiassa kenttätyötä varten.
Kolmas kulttuuri voi tuntua myös vapauttavalta mahdollisuudelta liikkua eri kulttuurien välillä. Oman identiteetin eri puolia voi tuoda esille tilanteen mukaan. Tällainen globaalin nomadin elämäntyyli ei kuitenkaan ole vailla haittavaikutuksia.
Jatkuva muuttaminen voi saada elämän tuntumaan väliaikaiselta, eikä syvällisten ystävyyssuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen välttämättä jaksa panostaa. Monille paluumuuttajille tärkeimmäksi tukiverkostoksi muodostuukin muut paluumuuttajat. Ndéla Fayen sanoin: kolmannen kulttuurin omaksuneet maailman kansalaiset saattavat olla juurettomia. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa kuulumattomuutta vaan sitä, että valitsee kuuluvansa moneen yhteisöön.
Palatakseni alun kysymyksiini: ei, kaikki ei mene kenttätyössä aina hyvin. Myös antropologit saattavat kokea kulttuurishokin ja paluushokin, vaikka meillä on hyvät valmiudet ymmärtää ja varautua mahdollisiin ongelmatilanteisiin. Kenttätyö voi vaikeuttaa omaa elämää, mutta toisaalta perhesiteet ja sosiaaliset verkostot antavat tarvittavaa tukea vaativan työvaiheen aikana.
Kuten Sanna Tawah korostaa, on syytä tunnustaa ihmissuhteiden ja tiedonvälityksen rooli antropologisessa tutkimuksessa ja eri roolit (esim. äiti, vaimo, perheenjäsen ja tutkija), joissa antropologi esiintyy kenttätyönsä aikana. Toistuvat lähdöt ja paluut onnistuvat sekä yksin matkustavilta että perheellisiltä antropologeilta, sillä juuret voivat olla myös omassa perheessä ja useassa eri yhteisössä.
Oma perheeni tuskin asettuu pysyvästi minnekään, mutta Aasian koti-ikävää paraikaa potevaa kuopustamme lohduttaa ajatus vanhoista kodeistamme eri puolilla maailmaa. Nyt on ihan hyvä olla yhdessä tässä ja nyt, ja maailman eri kodit ovat aina meitä odottamassa.
Korpela, Hirven ja Tawan sanoin, “usein kentästä tulee yksinäiselle etnografian tekijälle (väliaikainen) koti, mutta kun mukana on perheenjäseniä koti tulee mukaan kentälle ja lisäksi kentästä tulee koti.”
Toimitus
Lukemista
- Sisäministeriö
- Helsingin kaupungin Infopankki: Paluumuuttajana Suomeen
- Tilastokeskus, 17.5.2016
- YLE. 16.9.2007
- TCK World
- BBC 6.11.2016: How expats cope with losing their identity. Laura Clarke.
- Maailman Kuvalehti 10/2007: Ekspatriaatti valitsee juurettomuuden. Timo Kuronen.
