Teksti: Upu Leppänen, VTM. Podcast-lukija: Bruno Gronow.

”Koska sinä asetut pysyvästi Suomeen?” Tätä kysymystä en ole kuullut suku­lai­sil­ta tai ystäviltä enää moneen vuoteen. Kansalaisjärjestössä työs­ken­te­le­vä­nä ant­ro­po­lo­gi­na olen lähtenyt ja palannut niin monta kertaa, että pysyvä aset­tu­mi­nen näyttää vuosi vuodelta epä­to­den­nä­köi­sem­mäl­tä.

Kansainvälinen liik­ku­mi­nen on osa monen ant­ro­po­lo­gin arkie­lä­mää. Antropologian kes­kei­siin tut­ki­mus­me­to­dei­hin kuuluu kenttätyö, joka voi tar­koit­taa pit­kä­ai­kais­ta tut­ki­mus­jak­soa kaukana koti­maas­ta. Kenttätyöjakson pituus voi vaihdella jat­ko­tut­ki­mus­vai­heen muu­ta­mas­ta viikosta aina väi­tös­kir­ja­vai­heen yhteen tai kahteen vuoteen. Kenttätyön aikana ant­ro­po­lo­gi tekee osal­lis­tu­vaa havain­noin­tia tut­kit­ta­van yhteisön parissa ja kir­joit­taa sen pohjalta etno­gra­fi­sen tut­ki­muk­sen. Antropologin uran aikana ulkomaan kent­tä­työ­jak­so­ja, tut­ki­ja­vaih­to­ja ja työ­suh­tei­ta voi kertyä yhteensä useiden vuosien verran.

birds-732869_960_720

Aloitin ant­ro­po­lo­gian opinnot Helsingin yli­opis­tos­sa lähes 20 vuotta sitten. Siitä ajasta olen asunut yhteensä 12 vuotta Suomen ulko­puo­lel­la, kuudessa eri Aasian ja Euroopan maassa. Viimeiset kahdeksan vuotta olen työs­ken­nel­lyt Aasiassa suo­ma­lai­sen kan­sa­lais­jär­jes­tön pal­ve­luk­ses­sa. Aluksi kiersin maailmaa ant­ro­po­lo­gi­puo­li­so­ni kanssa ja viime vuosina reis­suis­sa ovat kulkeneet mukana myös perheemme kaksi alle 10-vuotiasta lasta. 

Lapsemme ovat syntyneet Suomessa, mutta eläneet lähes koko elämänsä Aasiassa. Tänä keväänä vietämme ensim­mäis­tä kertaa pidemmän jakson koti­maas­sa. Tämä kokemus paluu­muu­tos­ta, vaikkakin tila­päi­ses­tä sel­lai­ses­ta, sai minut pohtimaan ant­ro­po­lo­gin uraa perheen näkö­kul­mas­ta. Havahduin kuitenkin siihen, että omat var­si­nai­set kent­tä­työ­jak­so­ni Malesiassa ja Kiinassa ajoit­tui­vat aikaan ennen lapsia. 

Miten niin inten­sii­vi­nen jakso voisi onnistua lasten kanssa? Miten kenttätyö vaikuttaa ant­ro­po­lo­gin omaan elämään ja ihmis­suh­tei­siin? Miten toistuva läh­te­mi­nen ja palaa­mi­nen onnistuu per­heel­li­sel­tä ant­ro­po­lo­gil­ta?

Kenttätyö henkilökohtaisena kokemuksena

Perheen ja ant­ro­po­lo­gin uran yhdis­tä­mi­sen haas­teis­ta ovat hil­jat­tain kir­joit­ta­neet mm. Mari Korpela, Laura Hirvi ja Sanna Tawah, Carole McGranahan ja Miia Halme-Tuomisaari.

Antropologi Amy Pollard on sel­vit­tä­nyt väi­tös­kir­jaa val­mis­te­le­vien ant­ro­po­lo­gien vai­keuk­sia kent­tä­työn aikana. 16 haas­ta­tel­ta­vaa kertoivat kent­tä­työn aikana koke­mien­sa tunteiden kirjosta. Listalta löytyy epä­mu­ka­vuus, tur­hau­tu­mi­nen, val­mis­tau­tu­mat­to­muus, tuen puute, yksi­näi­syys, stressi, masennus, pettymys, katumus ja pahoin­voin­ti. Osa mer­kit­tä­vis­tä vai­keuk­sis­ta ker­to­neis­ta korosti myös kent­tä­työ­jak­son posi­tii­vi­sia koke­muk­sia. Antropologi Rachel Irwinin tut­ki­muk­ses­sa ant­ro­po­lo­git kertoivat pai­not­ta­neen­sa posi­tii­vi­sia ker­to­muk­sia kent­tä­työ­ko­ke­muk­sis­taan vält­tääk­seen lei­mau­tu­mis­ta heikoksi tai epä­on­nis­tu­neek­si.

Osalle kenttätyö osoit­tau­tuu odotuksia hel­pom­mak­si. Pollardin haas­tat­te­le­ma ”Telma” kuvasi koke­mus­tan­sa: ”Kenttätyöstä tehdään fetissi. Itselleni kentällä olo ei ollut yhtä vaikeaa kuin paluu. Sitä on muuttunut, muttei tiedä miten.”

bird-50865_960_720Pollardin tut­ki­muk­ses­sa lähes kaikki kertoivat koke­neen­sa yksi­näi­syyt­tä kent­tä­työn aikana — myös ne, jotka tekivät kent­tä­työ­tä koti­maas­saan. Sähköpostiyhteys ohjaajan, opis­ke­lu­to­ve­rei­den ja lähio­mais­ten kanssa koettiin hen­ki­rei­kä­nä, vaikkakin osa ant­ro­po­lo­geis­ta koki ohjaajan tuen riit­tä­mät­tö­mäk­si.

Itse koin yksi­näi­syyt­tä pis­tä­vim­min ensim­mäi­sel­lä kent­tä­työ­jak­sol­la­ni Malesiassa, sillä silloin olin kentällä kuusi kuukautta yksin. Toisen kent­tä­työ­jak­son vietin puolisoni kanssa Kiinassa. Sen kymmenen kuukauden aikana koin aka­tee­mis­ta yksi­näi­syyt­tä, epäilin kent­tä­työ­tai­to­ja­ni ja koin yhteyden lai­tok­see­ni etäiseksi.

Kokemukset kent­tä­työn epä­on­nis­tu­mi­ses­ta ja etenkin kes­key­ty­mi­ses­tä koettiin Pollardin tut­ki­muk­ses­sa kaikista ran­kim­mik­si, jopa häpeäl­li­sik­si. Useat kokivat, että kent­tä­työn jakaminen jaksoiksi ei ollut ”kun­nol­lis­ta” kent­tä­työ­tä. Myöskään hengailua työ­ko­men­nus­ten takia ulko­mail­le muut­ta­nei­den eks­pat­ri­aat­tien piireissä ei koettu sove­li­aak­si kent­tä­työn aikana, edes vapaa-ajalla. Kun ver­tais­tu­kea kuitenkin haettiin näistä piireistä, osa ant­ro­po­lo­geis­ta koki sen ris­ti­rii­tai­sek­si.

Huomattavin ero kent­tä­työ­tä tekevän ant­ro­po­lo­gin ja eks­pat­ri­aa­tin välillä on siinä, ettei eks­pat­ri­aa­til­ta odoteta inten­sii­vis­tä osal­lis­tu­mis­ta pai­kal­li­sen yhteisön elämään. Antropologin tut­ki­mus­työn kannalta se taas on kaikista olen­nai­sin­ta.

pigeons-1630600_960_720

Antropologin uran arkeen vaikuttaa mer­kit­tä­väs­ti myös hen­ki­lö­koh­tai­nen elämä — etenkin perheen perus­ta­mi­nen. Pollardin haas­tat­te­le­mis­ta ant­ro­po­lo­geis­ta huo­mat­ta­va osa oli kokenut pari­suh­teen päät­ty­mi­sen kent­tä­työn aikana tai seu­rauk­se­na. Osa aloitti suhteen kentällä ja joutui luopumaan siitä kent­tä­työn päätyttyä. Suvi Rautio kertoo pää­ty­neen­sä raskauden kes­key­tyk­seen ennen kent­tä­työ­jak­so­aan. Epävarmassa pari­suh­tees­sa ja talou­del­li­ses­sa tilan­tees­sa ajatus pienen lapsen vie­mi­ses­tä Kiinan syr­jä­seu­duil­le tuntui ylit­se­pää­se­mät­tö­män vaikealta.

Pollardin infor­mant­ti ”Peterin” mielestä osa opis­ke­li­jois­ta oli naiiveja ennen kent­tä­työn aloit­ta­mis­ta. “Ei voi vaan tulla kotiin… ihmis­suh­teet ovat muut­tu­neet, avio­lii­tot ovat hajonneet. Lähdet etkä koskaan oikeas­taan tule takaisin.” Hänen mie­les­tään ainoas­taan koti­maas­sa kent­tä­työ­tä tekevät ant­ro­po­lo­git kokevat tilanteen erilailla, sillä he ”saavat pitää elämänsä.”

Entä jos kiel­täy­tyy ottamasta tätä riskiä ja tyytyy noja­tuo­liant­ro­po­lo­gi­aan? Tai vie puo­li­son­sa tai koko perheensä kentälle mukaan? Ensimmäistä kent­tä­työ­ko­ke­mus­ta voi kutsua tie­tee­na­lan siir­ty­mä­rii­tik­si, jonka myötä opis­ke­li­ja valmistuu päteväksi ant­ro­po­lo­gik­si. Sosiaalinen paine lähteä noja­tuo­lia pidem­mäl­le on huo­mat­ta­va.

Kentällä perheen kanssa

Entä se toinen vaih­toeh­to – kenttätyö koko perheen voimin? Antropologi Miia Halme-Tuomisaari kuvaa tilan­net­ta hyvin: 

Pixabay_family_CC0

”Tuntuu saman­ai­kai­ses­ti olen­nai­sel­ta täsmentää, mitä tar­koit­taa toimia per­heel­li­se­nä ant­ro­po­lo­gi­na, etenkin silloin kun lapset ovat pieniä. Mitä kent­tä­työn jär­jes­tä­mi­nen vaatii – siihen on kaksi vaih­toeh­toa: joko hyväksyä, että se tar­koit­taa aikaa pois perheeltä tai kestää lisä­häs­säk­kää mitä perheen mukaan tuominen tulee tar­koit­ta­maan.”

Korpela, Hirvi ja Tawah huo­maut­ta­vat, että monet ant­ro­po­lo­git kertovat ottavansa puo­li­son­sa tai lapsensa mukaan kent­tä­mat­koil­le. Kuitenkin per­heen­jä­sen­ten läsnäolo loistaa pois­sao­lol­laan etno­gra­fiois­sa ja tut­ki­mus­ra­por­teis­sa. Kenttätyöntekijä näkyy teks­teis­sä itse­näi­se­nä ja objek­tii­vi­se­na tie­teen­te­ki­jä­nä, jonka sosi­aa­li­set verkostot on häi­vy­tet­ty näkyvistä.

Antropologisissa piireissä on pitkä historia tut­ki­ja­pa­ris­kun­tia, jotka tekevät kent­tä­töi­tä yhdessä ja jopa jul­kai­se­vat yhdessä. Tällaisia pareja ovat mm. Margaret Mead ja Gregory Bateson, Raymond ja Rosemary Firth sekä Jean ja John Comaroff. Monet näistä paris­kun­nis­ta ovat ottaneet kentälle mukaan myös lapsensa. 

Korpela, Hirvi ja Tawah osoit­ta­vat, miten tutkijan hen­ki­lö­koh­tai­nen ja amma­til­li­nen elämä yhdis­ty­vät sekä miten perheen pitää sopeutua kent­tä­työ­hön. Lisäksi he pohtivat, kuinka kent­tä­työn­te­ki­jän lapset ohjaavat kentällä tapah­tu­vaa toimintaa sekä miten mukana kulkevat per­heen­jä­se­net vai­kut­ta­vat koko tie­teen­te­ke­mi­sen pro­ses­siin.

Antropologin oletetaan pärjäävän kentällä, sillä se on keskeinen osa hänen ammat­ti­aan. Kenttätyön aloit­ta­mi­nen perheen kanssa vaatii useamman per­heen­jä­se­nen käytännön asioiden hoi­ta­mis­ta ja heidän hen­ki­lö­koh­tais­ta sopeu­tu­mis­pro­ses­si­aan. Kuten Carole McGranahan toteaa: ”Antropologia on tie­tee­na­la, jossa hen­ki­lö­koh­tai­suus ja amma­til­li­suus ris­tey­ty­vät kentällä, luok­ka­huo­nees­sa ja kodeis­sam­me.”

Laura Hirvi kertoo, kuinka hänen tyt­tä­ren­sä syntymä vaikutti kentän valintaan. Intiaan palaa­mi­sen sijasta hän valitsi ken­täk­seen sik­hiyh­tei­söt Suomessa ja Kaliforniassa, joissa olo­suh­teet sovel­tui­vat hänen mie­les­tään paremmin pienen lapsen ter­vey­del­le ja hyvin­voin­nil­le. Hän päätti ottaa tyt­tä­ren­sä mukaan kentälle, koska hän koki, että pitkä aika erossa olisi liian raskas sekä äidille että tyt­tä­rel­le, ja koska häntä jännitti kent­tä­olo­suh­tei­den yksi­näi­syys. Lisäksi hän näki, että varhainen altis­tu­mi­nen vieraille kult­tuu­reil­le olisi lasta kehittävä kokemus.

Hirvi, Tawah ja Korpela kuvaavat kaikki lastensa kent­tä­työ­vä­sy­mys­tä — kiu­kut­te­lua, uhma­koh­tauk­sia ja uupumista. Vaikka osal­lis­tu­mi­nen pai­kal­li­sen yhteisön elämään tapahtui lapsen ehdoilla, ant­ro­po­lo­giäi­din työ oli koko­nais­val­tais­ta eikä tapah­tu­miin osal­lis­tut­tu vain silloin, kun koko perhettä huvitti. 

Hirvi, Tawah ja Korpela pohtivat, että näkyvä ja tun­ne­herk­kä äitirooli saattoi herättää infor­mat­tien luot­ta­muk­sen. Kaikki kolme ant­ro­po­lo­giäi­tiä kokivat lastensa läsnäolon tut­ki­muk­sen kannalta tärkeäksi, tutkimus- ja per­hear­jen yhdis­tä­mi­sen haas­ta­vuu­des­ta huo­li­mat­ta.

red-necked-grebes-978387_1280

Matkalaukkulapsuus

Vuosittain yli tuhat suo­ma­lais­las­ta palaa ulko­mail­ta koti­maa­han. Tilastoista ei käy ilmi, kuinka monta näistä on ant­ro­po­lo­gien lapsia, mutta kokemus mat­ka­lauk­ku­lap­suu­des­ta on monille ulko­suo­ma­lai­sil­le lapsille yhteistä. Ulkomailla kas­va­neel­le lapselle paluu Suomeen ei vält­tä­mät­tä tunnu paluulta kotiin.

Pixabay_nest_CC0Tawah ja Korpela kertovat, että perheen läsnäolon ja perheen yhteisten sosi­aa­lis­ten suhteiden takia he pystyivät sulau­tu­maan pai­kal­li­seen yhteisöön jopa niin hyvin, että olivat huo­lis­saan rooliensa — äiti, tutkija — sekoit­tu­mi­ses­ta. Tawahin kame­ru­ni­lai­set suku­lais­suh­teet herät­ti­vät jat­ku­vas­ti kes­kus­te­lua infor­mat­tien kes­kuu­des­sa. Korpelan koko perhe sulautui Goan elä­män­ta­pa­siir­to­lais­ten yhteisöön niin hyvin, että hänen infor­mant­tin­sa häm­men­tyi­vät heidän Suomeen paluus­taan. Myös Korpelan lapset ilmai­si­vat toi­vo­van­sa palata Goaan “ihan taval­li­seen tapaan kuten muut”, ilman äidin kent­tä­työ­vel­voi­tet­ta.

Paluushokki eli kään­tei­nen kult­tuu­ris­hok­ki voi olla jopa rankempi kokemus kuin vieraassa kult­tuu­ris­sa koettu kult­tuu­ris­hok­ki. Sopeutuminen eri­lai­siin olo­suh­tei­siin vie aikaa ja voi­ma­va­ro­ja, mutta koti­maa­han palatessa tuttu ympäristö voi tuntua yllät­tä­vän vieraalta. Samaistun näihin koke­muk­siin vahvasti, sillä mat­ka­lauk­ku­lap­sen tausta vaikutti myös omaan kiin­nos­tuk­see­ni eri­kois­tua ant­ro­po­lo­gi­aan.

pigeons-1209054_960_720

Kolmannen kulttuurin lapset

Matkalaukkulasten iden­ti­teet­tiin sisältyy vai­kut­tei­ta sekä van­hem­pien kult­tuu­ris­ta että lapsuuden aikai­ses­ta toisesta kult­tuu­ris­ta. Tästä yhdis­tel­mäs­tä syntyy uuden­lai­nen, kolmas kulttuuri. Matkalaukkulapsista käytetään myös ant­ro­po­lo­gi Ruth Hill Useemin keksimää termiä “kolmannen kult­tuu­rin lapsi”. Useem kehitti termin 1960-luvulla vie­tet­ty­ään ant­ro­po­lo­gi­mie­hen­sä sekä kolmen lapsensa kanssa yhteensä kaksi vuotta Intiassa kent­tä­työ­tä varten.

Kolmas kulttuuri voi tuntua myös vapaut­ta­val­ta mah­dol­li­suu­del­ta liikkua eri kult­tuu­rien välillä. Oman iden­ti­tee­tin eri puolia voi tuoda esille tilanteen mukaan. Tällainen globaalin nomadin elä­män­tyy­li ei kui­ten­kaan ole vailla hait­ta­vai­ku­tuk­sia.

Jatkuva muut­ta­mi­nen voi saada elämän tuntumaan väliai­kai­sel­ta, eikä syväl­lis­ten ystä­vyys­suh­tei­den luomiseen ja yllä­pi­tä­mi­seen vält­tä­mät­tä jaksa panostaa. Monille paluu­muut­ta­jil­le tär­keim­mäk­si tuki­ver­kos­tok­si muo­dos­tuu­kin muut paluu­muut­ta­jat. Ndéla Fayen sanoin: kolmannen kult­tuu­rin omak­su­neet maailman kan­sa­lai­set saattavat olla juu­ret­to­mia. Sen ei kui­ten­kaan tarvitse tar­koit­taa kuu­lu­mat­to­muut­ta vaan sitä, että valitsee kuu­lu­van­sa moneen yhteisöön.


sunset-610097_960_720

Palatakseni alun kysy­myk­sii­ni: ei, kaikki ei mene kent­tä­työs­sä aina hyvin. Myös ant­ro­po­lo­git saattavat kokea kult­tuu­ris­ho­kin ja paluus­ho­kin, vaikka meillä on hyvät valmiudet ymmärtää ja varautua mah­dol­li­siin ongel­ma­ti­lan­tei­siin. Kenttätyö voi vai­keut­taa omaa elämää, mutta toisaalta per­he­si­teet ja sosi­aa­li­set verkostot antavat tar­vit­ta­vaa tukea vaativan työ­vai­heen aikana. 

Kuten Sanna Tawah korostaa, on syytä tunnustaa ihmis­suh­tei­den ja tie­don­vä­li­tyk­sen rooli ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa ja eri roolit (esim. äiti, vaimo, per­heen­jä­sen ja tutkija), joissa ant­ro­po­lo­gi esiintyy kent­tä­työn­sä aikana. Toistuvat lähdöt ja paluut onnis­tu­vat sekä yksin mat­kus­ta­vil­ta että per­heel­li­sil­tä ant­ro­po­lo­geil­ta, sillä juuret voivat olla myös omassa perheessä ja useassa eri yhtei­sös­sä.

Oma perheeni tuskin asettuu pysyvästi minnekään, mutta Aasian koti-ikävää paraikaa potevaa kuo­pus­tam­me lohduttaa ajatus vanhoista kodeis­tam­me eri puolilla maailmaa. Nyt on ihan hyvä olla yhdessä tässä ja nyt, ja maailman eri kodit ovat aina meitä odot­ta­mas­sa.

Korpela, Hirven ja Tawan sanoin, “usein kentästä tulee yksi­näi­sel­le etno­gra­fian tekijälle (väliai­kai­nen) koti, mutta kun mukana on per­heen­jä­se­niä koti tulee mukaan kentälle ja lisäksi kentästä tulee koti.”

birds-1850169_960_720


Lähteet:

Artikkelikuva: USFWS (CC BY 2.0)