Teksti: Juuso Koponen, VTM, jatko-opis­ke­li­ja. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

2000-luvun alku­vuo­si­na Saksaa kuohutti kan­ni­ba­lis­mi­ta­paus, jossa eräs mies oli etsinyt Internetin kautta vapaa­eh­tois­ta, joka haluaisi tulla sur­ma­tuk­si ja syödyksi. Lopulta halukas uhri löytyi. Viranomaiset pääsivät kuitenkin pian tapauksen jäljille. Vaikka uhri oli vapaa­eh­toi­nen, tuo­mit­tiin tekijä lopulta nime­no­maan murhasta elin­kau­ti­seen van­keus­ran­gais­tuk­seen. Tapaus sai luon­nol­li­ses­ti varsin paljon media­huo­mio­ta, ja onkin epäilty että juuri yleisön moraa­li­nen tuohtumus tapausta kohtaan sai oikeus­lai­tok­sen lopulta koven­ta­maan tuomiota.

Leonhard Kernin Ihmissyöjä-veistos vuodelta 1650. Kuva: Wikimedia Commons.

Tällaisten tapausten saama media­huo­mio osoittaa, että ihmis­syön­ti on voi­mak­kai­ta tunteita herättävä aihe. Historiasta tiedetään, että ihmis­syön­tiä on län­si­mai­sen kult­tuu­rin piirissä tapah­tu­nut satun­nai­ses­ti esi­mer­kik­si sota-aikoina eri­tyi­ses­ti pitkien pii­ri­tys­ten yhtey­des­sä, pur­je­lai­vo­jen aika­kau­del­la haak­si­rik­ko­jen yhtey­des­sä sekä vakavien nälän­hä­tien aikana. Läpi historian on myös doku­men­toi­tu tapauksia, joissa mie­lel­tään häi­riin­ty­nyt yksilö on surmannut toisen ihmisen pääs­täk­seen syömään tämän.

Olennaista näissä tapauk­sis­sa on, että kyse on poik­kea­mas­ta kult­tuu­rin val­lit­se­vis­ta normeista. Vaikka esi­mer­kik­si Leningradin pii­ri­tyk­sen aikana osa kaupungin asuk­kais­ta turvautui ankaran elin­tar­vi­ke­pu­lan vuoksi ihmis­li­han syöntiin, ei ihmis­syön­ti ollut hyväk­syt­ty osa venä­läis­tä kult­tuu­ria. Asia oli päin­vas­toin: polii­si­vi­ran­omai­set van­git­si­vat ja teloit­ti­vat ihmis­syön­nis­tä kiinni jääneitä lenin­gra­di­lai­sia.

Useimmat vas­taa­van­lai­set ihmis­syön­ti­ku­vauk­set ovat koros­ta­neet olo­suh­tei­den poik­keuk­sel­li­suut­ta ja epäin­hi­mil­li­syyt­tä sekä ihmisten hätää sodan keskellä. Sodan ja nälän­hä­dän aikana tapah­tu­vas­ta ihmis­syön­nis­tä löytyy kuvauksia jo Raamatusta. Mutta myös näissä esi­mer­keis­sä koros­te­taan ihmis­syön­nin olevan yhteisön perim­mäis­ten normien vastaista.

Ihmissyönti osana kulttuuria?

Antropologisessa kir­jal­li­suu­des­sa on sen sijaan hyvin toi­sen­lai­sia kuvauksia ihmis­syön­nis­tä. Näissä kuvauk­sis­sa ihmis­syön­ti esitetään nor­maa­li­na osana tietyn kansan, ihmis­ryh­män tai heimon elä­män­muo­toa. Kyse ei ole poik­kea­mas­ta vaan yhteisön omien normien mukai­ses­ta toi­min­nas­ta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja ritu­aa­le­ja ja sääntöjä.

Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Marvin Harris kuvailee kir­jas­saan Kulttuurien synty eloisaan sävyyn Etelä- ja Pohjois-Amerikan inti­aa­nien har­joit­ta­maa ihmis­syön­tiä. Harrisin kuvaa­mis­sa tapauk­sis­sa ihmis­syön­ti oli sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty toimitus, johon koko yhteisö otti osaa. Tarkoituksena oli vahvistaa ryhmän kohee­sio­ta sur­maa­mal­la ja syömällä sodassa vangiksi saatuja vihol­li­sia. Lisäksi ihmis­li­han syönnillä oli luon­nol­li­ses­ti myös tietty ravit­se­muk­sel­li­nen arvo.

Kuvaus asteek­kien uhri­ri­tu­aa­lis­ta. Kuva: Wikimedia Commons.

Erityisesti asteek­kien kohdalla ihmis­syön­nin on arveltu olleen keino turvata riittävä pro­teii­nin­saan­ti yhteis­kun­nan ylä­luo­kal­le. Tätä ajatusta ovat kan­nat­ta­neet sekä Harris että ant­ro­po­lo­gi Michael Harner. Toisaalta ajatusta on myös kri­ti­soi­tu. Esimerkiksi ant­ro­po­lo­gi Barbara Price on väittänyt, että asteek­kien kan­ni­ba­lis­min taustalle oletettu ajatus pro­teii­nin­puut­tees­ta on perus­tee­ton, koska asteekit olisivat saaneet tarpeeksi pro­teii­ne­ja kas­vis­ra­vin­nos­ta.

Ihmissyönnistä puhuessa voidaan tehdä ero sen välille syödäänkö oman ryhmän jäseniä (endo­kan­ni­ba­lis­mi) vai muiden ryhmien jäseniä (ekso­kan­ni­ba­lis­mi). Endokannibalismi liittyy usein hau­ta­jais­ri­tu­aa­lei­hin, kun taas ekso­kan­ni­ba­lis­mi liittyy tyy­pil­li­ses­ti sodan­käyn­tiin. Endo- ja ekso­kan­ni­ba­lis­mi esiin­ty­vät vain harvoin saman­ai­kai­ses­ti. Eräs viime vuosina tut­ki­muk­sen kohteena ollut ryhmä, jonka väitetään har­joit­ta­neen aiemmin molempia kan­ni­ba­lis­min muotoja, ovat Brasilian wari-intiaanit.

Eksokannibalismiin on usein liittynyt myös kidut­ta­mis­ta. Voitettu vihol­li­nen on haluttu murskata hen­ki­ses­ti ennen kuin tämä on fyy­si­ses­ti tuhottu tap­pa­mal­la ja syömällä. Endokannibalismissa taas on usein kyse vainajan kun­nioit­ta­mi­ses­ta. Toisaalta kyse on voinut olla myös siitä, että vainajaa on pelätty. Vainajan elinvoima on saatettu haluta vapauttaa tai saada se pidettyä suku­lin­jan tai klaanin sisällä. Endokannibalismia har­joit­ta­nei­den kansojen parissa ajatus ruumiin hau­taa­mi­ses­ta on saattanut olla yhtä vas­ten­mie­li­nen kuin meille on ajatus ruumiin syö­mi­ses­tä.

Eräs hyvin tunnettu esimerkki hau­ta­jais­ri­tu­aa­leis­sa har­joi­te­tus­ta kan­ni­ba­lis­mis­ta tulee Papua-Uusi-Guinean alueelta. Sikäläisen fore-heimon parissa oli 1950-luvulle asti tapana syödä vainajan liha ja aivot osana hau­ta­jais­me­no­ja. Tämä tapa johti kuru-taudin nimellä tunnetun prio­ni­sai­rau­den leviä­mi­seen heimon kes­kuu­des­sa. Sairaus levisi hau­ta­jais­me­nois­sa vuo­si­kym­men­ten ajan, kunnes 1960-luvulla jopa satoja fore-kansan jäseniä kuoli vuo­sit­tain tähän Creutzfeldt – Jakobin tautia muis­tut­ta­vaan sai­rau­teen. Taudin pitkän itä­mi­sa­jan vuoksi epidemia jatkui 1990-luvulle asti, vaikka foret luopuivat ihmis­syön­nis­tä jo vuo­si­kym­me­niä aiemmin.

Fore-kansan parissa raivonnut kuru-epidemia on ant­ro­po­lo­gian sovel­ta­mi­sen kannalta kiin­nos­ta­va tapaus. Kuru-taudin tar­tun­ta­me­ka­nis­min ymmär­tä­mi­nen edellytti perus­teel­lis­ta etno­gra­fis­ta tut­ki­muso­tet­ta ja poik­ki­tie­teel­lis­tä lähes­ty­mis­ta­paa, jossa eri tie­tee­na­lo­jen tuloksia yhdis­tel­lään raken­ta­val­la tavalla. Fore-kansaa tut­ki­neis­ta ant­ro­po­lo­geis­ta voidaan mainita Shirley Lindenbaum.

Toisinaan ant­ro­po­lo­gi­ses­sa kir­jal­li­suu­des­sa esitetään Claude Lévi-Straussin aja­tuk­siin pohjaava teoria, jonka mukaan endo­kan­ni­ba­lis­miin liittyisi tyy­pil­li­ses­ti keit­tä­mi­nen ja ekso­kan­ni­ba­lis­miin pais­ta­mi­nen. Tämä liittyy aja­tuk­seen siitä, että keit­tä­mi­nen edustaisi kult­tuu­ria siinä missä pais­ta­mi­nen luontoa. Näin ollen oman yhteisön jäsenet kei­tet­täi­siin ja vieraat pais­tet­tai­siin. Teorian tueksi etsitty empii­ri­nen todis­tusai­neis­to on jäänyt ris­ti­rii­tai­sek­si.

Onko ihmissyönti myytti?

Toisaalta ant­ro­po­lo­gian piirissä on myös kiistetty ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lo vakiin­tu­nee­na kult­tuu­ri­se­na käy­tän­tö­nä. Aikanaan jonkin verran aka­tee­mis­ta huomiota herät­tä­nees­sä teok­ses­saan The Man-Eating Myth (1979) ant­ro­po­lo­gi William Arens esittää, että tosia­sial­li­sen ihmis­syön­nin sijasta ylei­sem­piä ovat nime­no­maan kuvi­tel­mat oman kult­tuu­ri­pii­rin ulko­puo­lel­le jäävien ihmisten har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä. Itse asiassa Arens kiistää sosi­aa­li­ses­ti hyväk­sy­tyn ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lon täysin.

Francisco de Goyan “Saturnus syö poikansa” 1820-luvulta.

Arens esittää, että antiikin ajoista lähtien län­si­mai­sen kult­tuu­rin reu­na­mil­le on kuviteltu ihmis­syö­jiä. Nämä varhaiset kuvaukset eivät perus­tu­neet missään määrin empii­ri­seen tietoon ihmis­syö­jik­si väi­tet­ty­jen ihmisten elin­ta­vois­ta. Pyrkimyksenä oli vain luoda rajaa sivis­ty­neen ja sivis­ty­mät­tö­män maailman välille. Arensin mukaan tällainen perus­tee­ton myytti ihmis­syön­nis­tä on antiikin aikana liitetty esi­mer­kik­si skyyt­tei­hin, kelt­tei­hin ja pikteihin.

Yleisemmällä tasolla tämän tapai­sis­sa ihmis­syö­jä­myy­teis­sä on kyse ihmisille tyy­pil­li­ses­tä halusta tehdä rajaa ”meidän” ja ”heidän” välille. Arens huo­maut­taa, että myös monien ei-län­si­mais­ten kansojen parissa elää sitkeä uskomus siitä, että naa­pu­ri­hei­mon alueella ihmis­syön­tiä todella har­joi­te­taan. Antropologi Margaret Mead sai Uuden-Guinean alueella kent­tä­työ­tä teh­des­sään kuulla arapesh-heimoon kuu­lu­vil­ta infor­man­teil­taan, että siir­ty­mi­nen naa­pu­ri­hei­mon pariin voisi olla vaa­ral­lis­ta, sillä nämä tun­net­tiin ihmis­syö­ji­nä. Saharan ete­lä­puo­li­ses­sa Afrikassa taas monien kansojen parissa on elänyt uskomus, jonka mukaan vaa­le­ai­hoi­set euroop­pa­lai­set olisivat ihmis­syö­jiä.

Toisaalta tunnetaan myös ihmis­syö­jä­myyt­te­jä, joissa ihmis­syön­ti sijoi­te­taan oman yhteisön piiriin. Esimerkiksi eräiden Kanadan inti­aa­ni­kan­so­jen myyt­ti­pe­rin­tee­seen kuuluu ajatus Wendigo-hengestä. Tämän myytin mukaan ihmisen voi tietyissä tilan­teis­sa vallata Wendigo-henki, joka muuttaa ihmisen ihmis­li­haa himoit­se­vak­si pedoksi. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Wendigo-myytin varjolla on aikanaan saatettu surmata yhteisön sairaita ja heikkoja jäseniä. Kysymys olisi siis ollut hieman saman­lai­ses­ta meka­nis­mis­ta kuin noi­ta­vai­nois­sa – joistakin yhteisön jäsenistä on haluttu eroon ja heidät on tämän vuoksi mus­ta­maa­lat­tu. Wendigo-psykoosi on edelleen tunnettu oireyh­ty­mä eräiden Kanadan inti­aa­nien parissa. Tämä on mie­len­kiin­toi­nen esimerkki siitä, miten tietyt psyyk­ki­set sairaudet voivat saada kult­tuu­ri­si­don­nai­sen ilmiasun.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan inti­aa­nien har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä on kuvauksia Kristoffer Kolumbuksen tekemien löy­tö­ret­kien ajoista lähtien. Arens kuitenkin kysee­na­lais­taa näiden kuvausten uskot­ta­vuu­den. Hän väittää, että ant­ro­po­lo­git eivät ole sovel­ta­neet riittävää läh­de­kri­tiik­kiä hyö­dyn­täes­sään vuo­si­sa­to­jen takaisia sil­min­nä­ki­jöi­den raport­te­ja.

Esimerkiksi Marvin Harris uskoo ker­to­muk­sia kri­tii­kit­tä eikä ymmärrä, että aitojen sil­min­nä­ki­jä­ku­vaus­ten sijasta kyse on ensi­si­jai­ses­ti tari­nois­ta, joiden yhteys todel­li­suu­teen voi olla hyvin kysee­na­lai­nen. Ihmissyöntikuvausten saman­kal­tai­suu­des­sa ei Arensille ole kyse kult­tuu­ris­ten käy­tän­tö­jen saman­kal­tai­suu­des­ta eri inti­aa­ni­ryh­mien välillä. Samat tarinat vain kiersivät vuo­si­sa­to­ja euroop­pa­lais­ten meri­mies­ten, oppi­nei­den, uudi­sa­suk­kai­den ja lähe­tys­saar­naa­jien kes­kuu­des­sa.

1500-luvulta peräisin oleva piirros Brasilian kan­ni­baa­leis­ta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kuvitelmat ihmis­syö­jis­tä ovat monesti toimineet siir­to­maa­val­lan ja kolo­nia­lis­min oikeut­ta­ji­na. Kun intiaanit kuvattiin ihmis­li­hal­la her­kut­te­le­vi­na raa­ka­lai­si­na, heidän alis­ta­mi­sen­sa muuttui hyväk­syt­tä­väm­mäk­si. Sen sijaan esi­mer­kik­si asteek­kien omassa taiteessa var­si­nai­sen ihmis­syön­nin kuvaukset ovat har­vi­nai­sia. Arensin mukaan nämä kuvaukset liittyvät tilan­tei­siin, joissa asteek­ki­so­tu­rit ovat jääneet toisen inti­aa­ni­kan­san vangeiksi.

Todellisuus myyttien takana

Arens ei kiistä, etteikö esi­mer­kik­si satun­nais­ta ihmis­syön­tiä poik­keus­ti­lan­teis­sa olisi tapah­tu­nut. Sen sijaan hän kiistää sellaiset tulkinnat, joiden mukaan ihmis­syön­ti olisi ollut sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty osa minkään kansan kult­tuu­ria. Tämän näke­myk­sen mukaan ihmis­syö­jä­hei­mo­ja ei ole olemassa.

Voi olla, että Arens on oikeassa väit­täes­sään, että ant­ro­po­lo­git ovat menneinä vuo­si­kym­me­ni­nä ottaneet todesta tarinoita ihmis­syön­nis­tä liian kevyin perustein. Siinä missä monien muiden kult­tuu­ris­ten käy­tän­tö­jen ole­mas­sao­los­ta on käyty älyl­li­ses­ti paljon anka­ram­paa kes­kus­te­lua, ihmis­syön­nin ole­mas­sao­lo kult­tuu­ri­se­na ilmiönä on hyväk­syt­ty sangen kevyin perustein. Tällöin on pikem­min­kin yllä­pi­det­ty antiikin ajoilta peräisin olevaa myyttiä kuin tehty vakavaa tut­ki­mus­ta. Tästä ei toisaalta vielä voida vetää sellaista joh­to­pää­tös­tä, etteikö sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­tyä ihmis­syön­tiä olisi voinut esiintyä. Ihmissyöjämyytti ja ihmis­syön­ti ovat eri asioita, eikä niiden ole­mas­sao­lo loo­gi­ses­ti riipu toi­sis­taan.

Nykypäivänä suurin osa ant­ro­po­lo­geis­ta ja arkeo­lo­geis­ta ei alle­kir­joi­ta Arensin väitettä siitä, että sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty ihmis­syön­ti ei olisi ollut todel­li­nen ilmiö. Uskottavaa etno­gra­fis­ta ja arkeo­lo­gis­ta todis­tusai­neis­toa ihmis­syön­nis­tä on yksin­ker­tai­ses­ti liikaa. Arensin esittämän kritiikin ansiona on kuitenkin, että ant­ro­po­lo­git ovat aiempaa herkempiä sen suhteen, voidaanko kaikkia kuvauksia ihmis­syön­nis­tä pitää luo­tet­ta­vi­na.

Ihmissyöntiä koskeva ant­ro­po­lo­gi­nen kes­kus­te­lu muis­tut­taa myös siitä, että ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa läh­tö­koh­dak­si ei voida ottaa län­si­mai­sia ennak­ko­luu­lo­ja. Vieraita kult­tuu­ri­sia käy­tän­tei­tä on pyrittävä ymmär­tä­mään niiden omilla ehdoilla ja niiden omasta syn­ty­kon­teks­tis­ta käsin. Tietyssä mielessä Arens syyl­lis­tyy saman­lai­seen kulttuuri-impe­ria­lis­miin kuin kri­ti­soi­man­sa ihmis­syö­jä­myyt­tiä yllä­pi­tä­vät ant­ro­po­lo­git. Arensin ongelmana on se, että län­si­mai­seen moraaliin vetoa­mal­la hän tulee kiis­tä­neek­si ei-län­si­mais­ten kansojen omien perin­tei­den ole­mas­sao­lon niiltä osin kuin nuo eivät ole yhteen­so­pi­via län­si­mais­ten arvojen kanssa. Ihmissyöjämyytin lisäksi myös myytti jalosta villistä voi olla tut­ki­muk­sel­le vahin­gol­li­nen.

Arkeologinen aineisto ja tulkinnan ongelmat

Kannibalismista on runsaasti arkeo­lo­gis­ta todis­tusai­neis­toa. Ongelma on, että sen perus­teel­la tehdyt tulkinnat riippuvat aina tut­ki­joi­den ennakko-ole­tuk­sis­ta. Usein arkeo­lo­gi­nen aineisto osoittaa var­muu­del­la, että jon­kin­lais­ta ihmis­syön­tiä todella on tapah­tu­nut. Pelkästään tämän pohjalta on kuitenkin kysee­na­lais­ta väittää, että ihmis­syön­ti olisi ollut myös vakiin­tu­nut ja hyväk­syt­ty osa tiettyä kult­tuu­ria. Yhtä hyvin kyse on voinut olla myös krii­si­ti­lan­teen aikaan­saa­mas­ta pak­ko­rat­kai­sus­ta.

Eräs valaiseva esimerkki ovat Pohjois-Amerikan lou­nai­so­sis­sa noin vuosina 700‑1300 eläneet anasazi-intiaanit. Anasazeja pidettiin pitkään hyvin rau­han­omai­se­na kansana, mutta ihmis­syön­tiin viit­taa­vat arkeo­lo­gi­set löydöt ovat muut­ta­neet kuvaa viime vuo­si­kym­me­ni­nä. Ajatusta anasazien har­joit­ta­mas­ta ihmis­syön­nis­tä on puo­lus­ta­nut eri­tyi­ses­ti ant­ro­po­lo­gi Christy G. Turner II.

Kun nykyisten alku­pe­räis­kan­so­jen esi-isiä leimataan ihmis­syö­jik­si, on sillä aina myös poliit­ti­sia seu­rauk­sia. Ei olekaan ihme, että kaikki Pohjois-Amerikan alku­pe­räis­kan­so­jen edustajat eivät ole mie­lis­sään tut­ki­joi­den yrit­täes­sä selvittää totuutta anasazien ihmis­syön­nis­tä.

Anasazien asumusten rau­nioil­la tehdyt arkeo­lo­gi­set löydöt osoit­ta­vat var­muu­del­la, että jon­kin­lais­ta ihmis­syön­tiä on tapah­tu­nut. On esi­mer­kik­si löydetty ihmis­lui­ta, joita on käsitelty tavalla joka viittaa siihen, että liha on irrotettu syö­tä­väk­si. Lisäksi on löydetty kivet­ty­nyt­tä ulostetta, jonka on tut­ki­muk­sis­sa todettu sisäl­tä­vän erästä pro­teii­nia, joka voi olla peräisin vain ihmis­li­has­ta.

Arkeologisen aineiston pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, onko ihmis­syön­ti ollut het­kel­li­nen ratkaisu johonkin krii­si­ti­lan­tee­seen vai eli­mel­li­nen osa kult­tuu­ria. Toisinaan popu­laa­ri­tie­teel­li­sis­sä jul­kai­suis­sa voidaan arkeo­lo­gi­seen aineis­toon perustuen esittää, että ihmis­syön­ti on aikanaan ollut yleinen ja laajalle levinnyt kult­tuu­ri­piir­re.

Kannibaalit keskuudessamme?

Menneinä vuo­si­sa­toi­na meri­mie­het kertoivat tarinoita kau­kais­ten maiden ihmis­syö­jis­tä. Purjelaivojen aika­kau­del­la ihmis­syön­ti oli monesti elettyä todel­li­suut­ta para­dok­saa­li­ses­ti juuri meri­mie­hil­le itselleen. Haaksirikkoja tapahtui ver­rat­tain usein ja meri­mat­kat olivat pitkiä. Mikäli laiva upposi ja miehistö onnistui pelas­tau­tu­maan veneeseen, aje­leh­ti­mi­nen avo­me­rel­lä saattoi kestää jopa kuukausia. Ruoka ja juoma hupenivat nopeasti, joten pelas­tau­tu­nei­den oli henkensä pitimiksi usein sur­mat­ta­va joku kes­kuu­des­taan.

Pikkuhiljaa kehittyi hyväk­syt­ty perinne, jonka mukaan sur­mat­ta­va tuli valita arvalla. Joidenkin lähteiden mukaan arpa lankesi epä­ta­val­li­sen usein lai­va­po­jal­le. Vuonna 1884 erään haak­si­rik­kou­tu­neen englan­ti­lai­sen laivan miehistön jäsenet herät­ti­vät kohua myön­tä­mäl­lä, ettei arpaa oltu vedetty. Laivapoika oli tapettu muiden ruoaksi arpaa vetämättä. Seurasi oikeu­den­käyn­ti ja lopulta vuo­si­sa­to­ja voimassa ollut perinne muuttui lait­to­mak­si.

Toinen esimerkki län­si­mai­sen kult­tuu­rin piirissä har­joi­te­tus­ta kan­ni­ba­lis­mis­ta on menneinä vuo­si­sa­toi­na tavan­omai­nen tapa käyttää vanhoja muumioita lää­kin­näl­li­siin tar­koi­tuk­siin. Muumiot jau­het­tiin jauheeksi, jolla uskottiin olevan lää­kin­näl­li­siä vai­ku­tuk­sia. Tätä pulveria pidettiin vielä 1700-luvulla lähes yleis­lääk­keen asemassa.

Eräänlainen sym­bo­li­nen kan­ni­ba­lis­mi on läsnä myös kris­tit­ty­jen ehtool­li­sel­la. Erityisesti kato­li­ses­sa teo­lo­gias­sa pai­no­te­taan sitä, että ehtool­lis­lei­pä ja ehtool­lis­vii­ni todella muuttuvat ehtool­li­sen aikana Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.  Ehtoollisen sakra­ment­ti on juuri tässä. Leipä pysyy ulkoi­sil­ta omi­nai­suuk­sil­taan leipänä, mutta ehtool­li­seen osal­lis­tu­val­le se on saman­ai­kai­ses­ti Kristuksen ruumis.

Yllä esitetyt esimerkit voivat tuntua kei­no­te­koi­sil­ta tai kaukaa haetuilta. Niiden voi ajatella osoit­ta­van, ettei kenties voida vetää selvää rajaa ihmis­syön­tiä har­joit­ta­vien ja siitä kate­go­ri­ses­ti kiel­täy­ty­vien kult­tuu­rien välillä. Ihmissyönti on ihmisenä olemisen rajoja rikkovana toi­min­ta­na jotain sellaista, mikä uhkaa sosi­aa­li­sen jär­jes­tyk­sen perustaa. Jo pelkkä ihmis­syön­nin mah­dol­li­suus herättää levot­to­muut­ta, kuten uskon­to­tie­tei­li­jä Matti Kamppinen on todennut. Tämän vuoksi ihmis­syön­ti on ollut tarkkojen ritu­aa­lien mää­rit­tä­mää silloin kun sitä sosi­aa­li­ses­ti hyväk­syt­ty­nä kult­tuu­ri­piir­tee­nä on esiin­ty­nyt.


Katso myös Kulttuurishokki-video kannibalismista! 


Lisää luettavaa

Arens, William. 1979. The Man-Eating Myth. Oxford University Press.

Goldman, Lawrence (toim.). 1999. The Anthropology of Cannibalism. Bergin & Garvey.

Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.

Artikkelikuva: Kyle Brammer, CC BY 2.0