Teksti: Dan Koivulaakso, YTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Etnografiaa tehdessä tutkitaan ihmisten arjen mer­ki­tyk­sel­li­siä ilmiöitä tut­kit­ta­vien omassa kult­tuu­ri­ses­sa ympä­ris­tös­sä. Monet arki­päi­vän ympä­ris­töt ovat niissä eläville ihmisille itses­tään­sel­vyyk­siä. Ulkopuoliselle osal­lis­tu­val­le havain­noi­jal­le ne voivat tarjota uusia näkö­kul­mia inhi­mil­li­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja kult­tuu­riin.

Lupasin ennen vaaleja kir­joit­taa artik­ke­lin vaa­li­työs­tä kan­sa­lais­ten parissa erään­lai­se­na meto­do­lo­gi­ses­ti kehnona poli­tii­kan etno­gra­fia­na. Ajattelin vaa­li­työs­sä olevan niin monia ris­teys­koh­tia etno­gra­fi­sen mene­tel­män kanssa, että yrit­täi­sin kuvailla koke­muk­sia­ni ihmisten tapaa­mi­ses­ta sen parissa. Keskeisin ero on tietysti siinä, että poli­tii­kas­sa pyrin muut­ta­maan ympä­ris­töä­ni ja vai­kut­ta­maan ihmisiin, joita havain­noin. Luvatessani kir­joit­taa ajattelin tekeväni luo­kit­te­lu­ja eri­lais­ten ihmis­tyyp­pien välillä, jotka jäävät jut­te­le­maan heille esitteitä jaet­taes­sa. Tämä olisi kuitenkin joukon moni­muo­toi­suu­den ja muis­tiin­pa­no­jen puut­tu­mi­sen takia ollut liian hankalaa.

Kohtaamispaikkoinani ovat toimineet met­roa­se­mien edustat Kontulassa, Itäkeskuksessa, Ruoholahdessa, Kampissa ja Sörnäisissä. Olen rajannut vaa­li­ti­lai­suu­det kokonaan pois. Niihin tiensä löytävät ihmiset ovat ehkä läh­tö­koh­tai­ses­ti paikalla nime­no­maan poliit­ti­sen kes­kus­te­lun vuoksi, ja ympä­ris­tön ei siten voi ajatella olevan “arkinen”.

ruoholahtim

Arkinen koh­taa­mis­paik­ka. Kuva: Aapo Haapanen (CC BY 2.0)

Ajattelin samalla vaalityön etno­gra­fian olevan käy­tän­nös­sä mah­do­ton­ta, mikäli suhtautuu omaan ehdok­kuu­teen­sa äärim­mäi­sen vakavasti. Ehdokkaana olemisen etno­gra­fi­aa olisi ehkä mah­dol­lis­ta toteuttaa nime­no­maan kun­ta­vaa­leis­sa, mikäli asettaisi tut­ki­muk­sen tekemisen ensi­si­jai­sek­si suhteessa oman ehdok­kuu­ten­sa edis­tä­mi­seen. Ehdokkuus tempaa mukaansa, ja siihen haluaa helposti käyttää kaiken lii­ke­ne­vän aikansa. Samaa tekee etno­gra­fi­nen havain­noin­ti ja sen muis­tiin­pa­no­jen tekeminen. Näin ollen niitä ei näh­däk­se­ni voi mie­lek­kääs­ti yhdistää.

Jos taas tekisi vastaavan tut­ki­muk­sen ilman omaa ehdok­kuut­ta, saattaisi huo­mioi­mat­ta jäädä iso osa tun­nes­kaa­lois­ta, joita itsensä likoon lait­ta­mi­nen ehdok­kuu­den yhtey­des­sä tuottaa. Näillä reu­na­huo­mau­tuk­sil­la pyrin tar­joa­maan lyhyen luo­tauk­sen ihmis­koh­taa­mi­siin osana vaa­li­työ­tä.

Minä ja kenttä

Itsensä ase­moi­mi­nen on kaikessa etno­gra­fian jäl­jit­te­lys­sä äärim­mäi­sen tärkeää. Aloitan yleisellä kuvauk­sel­la. Tavoitteellisesti valintaan täh­tää­vä­nä ehdok­kaa­na oleminen on Helsingin kokoi­ses­sa kau­pun­gis­sa hyvin työlästä ja aikaa­vie­vää. Se on monelle kallista ja hen­ki­ses­ti kuor­mit­ta­vaa. Tämän takia on selvää, että se tuottaa äärim­mäi­sen suuria pet­ty­myk­siä ja karvaita tappioita. Toisille tietysti myös onnen kyy­ne­lei­tä. Jos en olisi itse tullut valituksi, en usko, että istuisin kolme päivää vaalien jälkeen kir­joit­ta­mas­sa tätä. Olisin neu­vo­tel­lut aiheen vaih­ta­mi­ses­ta tai tekstin lyk­kää­mi­ses­tä.

Ammatillisen roolin ottaminen lienee ole­tusar­vo kaikessa tie­to­työs­sä ja affek­tii­vi­ses­sa- tai tun­ne­työs­sä, jossa myydään työ­mark­ki­noil­le suo­rit­tee­na pala itseä ja laitetaan peliin niin omaa älyä kuin tun­teet­kin.

Nyky-yhteis­kun­nas­sa hege­mo­ni­ses­ta affek­tii­vi­ses­ta työstä ei pääse kokonaan eroon, kun ”leimaa kel­lo­kort­tin­sa”. Koska työkaluna käytetään omaa persoonaa, työ seuraa mukana kotiin, vaikka kuinka omaksuisi ammat­ti­mi­nän. Rooliajattelu kuitenkin suojaa räi­keim­mil­tä yli­lyön­neil­tä ja mah­dol­lis­taa itsen irrot­ta­mi­sen jul­ki­ses­ta työstä.

Oman koke­muk­se­ni mukaan tämä on vielä tär­keäm­pää puo­lue­po­li­tii­kas­sa. Sitä ei tehdä ainoas­taan omalla per­soo­nal­la, vaan ehdokas itse on myytävä tuote. Jos ei ylläpidä suo­ja­muu­re­ja, ei ole mitään keinoja suojautua kiel­tei­sel­tä jul­ki­suu­del­ta, arvos­te­lul­ta ja muulta puo­lue­toi­min­nas­sa arkiselta palaut­teel­ta. Omaa tekemistä koskevan näke­myk­sen selkeys suojelee johonkin pis­tee­seen asti, mutta stressin ja jän­ni­tyk­sen keskellä se ei vält­tä­mät­tä riitä.

Itse olen siitä kii­tol­li­ses­sa asemassa, että työni on ollut yhteis­kun­nal­lis­ta jo vuosia. Tämän johdosta minulla on kokemusta ammat­ti­mi­nän raken­ta­mi­ses­ta. Ilman sitä en pystyisi suo­jau­tu­maan työn kiel­tei­sil­tä vai­ku­tuk­sil­ta tai käsit­te­le­mään net­ti­vi­haa, uhkaavia viestejä ja vastaavaa.

Vaikka käsite affek­tii­vi­ses­ta työstä on uudempi, ”itsen repre­sen­taa­tio” on yhteis­kun­ta­tie­teis­sä huo­mat­ta­vas­ti vanhempaa perua. Erwin Goffman analysoi klas­sik­ko­teok­ses­saan The Presentation of Self in Everyday Life (1959) vuo­ro­vai­ku­tus­ta teat­te­ri­la­va-ver­taus­ku­van kautta.

Kommunikoidessaan ihminen astuu näyt­tä­möl­le ja ottaa käyttöön erään­lai­sen teat­te­rie­siin­ty­jän roolin. Tästä meta­fo­ras­ta on ollut minulle val­ta­vas­ti apua har­joi­tel­les­sa­ni jul­ki­suus­työ­tä, enkä ole ainoa. Tutustuessani poli­tii­kas­sa toimiviin ihmisiin olen todennut, että heistä saa lähie­täi­syy­del­tä lähes aina erilaisen kuvan kuin mitä heidän jul­ki­suus­ku­van­sa on.

Julkisuuskuvan voikin Goffmanin sanoin todeta olevan esitys samalla tavalla kuin näyt­te­li­jän rooli teat­te­ris­sa. Tällä en tie­ten­kään tarkoita, ettei­vät­kö polii­ti­kot tar­koit­tai­si mitä sanovat. Tarkoitan, että se selittää heidän tapaansa esittää asiansa.

Tänä päivänä poli­tiik­ka on yhä enemmän mark­ki­noin­tia, jossa mie­li­ku­vil­la on valtava merkitys. Ristiriidan tähän repre­sen­taa­tioon aiheuttaa se, että aitous myy. Politiikassa on paljon mie­li­ku­vaan perus­tu­vuut­ta. Samaan aikaan hen­ki­lö­koh­tai­sen minän suojelu edel­lyt­tää jon­kin­lais­ta roolin ottamista.

Vaalityöstä ja politiikan merkityksellisyydestä

Kaikki mitä kirjoitin yllä “kentästä” pätee laajemmin vaa­li­työ­hön. Ihmiskohtaamiseen esit­tei­den­jaon yhtey­des­sä se pätee huonosti siitä yksin­ker­tai­ses­ta syystä, että silloin syntyvä vuo­ro­vai­ku­tus on pääosin äärim­mäi­sen lyhyttä tai ole­ma­ton­ta. Muutaman sanan vaih­ta­mis­ta tai jopa pelkkää elekieltä, jos kes­kus­te­lu­na­vauk­seen ei vastata.

people-768566_960_720

Hyvin usein vaikutti kuitenkin siltä, että aikaisin aamulla kylmässä viimassa esitteitä jakava hahmo herätti sym­pa­tioi­ta. Ohikävelijätkin halusivat tavalla tai toisella reagoida koh­te­li­aas­ti ja ikään kuin perus­tel­la, miksi eivät reagoi. Tällaisia esi­merk­ke­jä olivat esi­mer­kik­si “ei kiitos, mutta onnea matkaan!” tai “tärkeää työtä teette, selvitän sitten netistä”. Mieleenpainuvasti val­tae­nem­mis­tö myös niistä, jotka eivät tart­tu­neet tekemääni vaa­li­työ­hön, suh­tau­tui­vat siihen jollain tavalla myön­tei­ses­ti. Sen kaltaista luot­ta­muk­sen ja yhteisen kun­nioi­tuk­sen yhteis­kun­taa toivon jat­kos­sa­kin Suomessa raken­net­ta­van.

Puoluepolitiikka ei monen mielestä ole erityisen mer­ki­tyk­sel­lis­tä. Tämän voi päätellä siitä, että vain 58,8 % käytti kun­ta­vaa­leis­sa äänioi­keut­taan. Samaan aikaan polii­tik­ko­vi­ha on varsin yleisesti levin­nyt­tä. Silti äänes­tä­mis­tä pidetään jon­kin­lai­se­na hyveenä: tut­ki­muk­sis­sa huo­mat­ta­vas­ti suurempi osa kertoo äänes­tä­vän­sä kuin mitä tosia­sias­sa tapahtuu.

Jaoin hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti yli tuhat esitettä kädestä käteen. Yritin siis puhutella paljon suurempaa joukkoa lähinnä aamu- ja ilta­päi­vä­ruuh­kas­sa. Koko aikana kuulin ainoas­taan viiden ihmisen vastaavan, ettei äänestä. Oletusarvoisesti samasta syystä esit­tei­den jakaminen on helppoa, ja varsin suuri osa ottaa esitteen. Moni vailla mitään aietta lukea sitä. Tämän voi arvioida siitä, kuinka suuren osan esit­teis­tä voi hakea takaisin leh­ti­te­li­neis­tä, joihin niitä jätetään.

vote

Tähän voisin rinnastaa myös havainnon siitä, miten paljon helpompaa on jakaa esitteitä, jos ohi kulkevan ihmis­jou­kon (esi­mer­kik­si bussista tuleva letka) ensim­mäi­nen henkilö ottaa sellaisen vastaan. Havaintojeni ja aiempien vaalien koke­mus­ten perus­teel­la kaikki seu­raa­vat­kin ohi­kul­ki­jat ottavat esitteen. Selitys lienee psy­ko­lo­gi­nen: ei kiel­täy­dy­tä yhtä helposti, kun muutkin myöntyvät.

Ihmiskohtaamiset ruuhka-aikaan ovat usein hyvin nopeita. Pääosa kiel­täy­tyy esit­tees­tä koh­te­li­aas­ti. Erittäin har­vi­nais­ta on kuulla kuit­tai­lua. Arviolta kym­men­kun­ta ihmistä ryhtyi sol­vaa­maan saatuaan vaa­lie­sit­tee­ni tai kuultuaan, että jaan niitä. Usein kritiikki oli melko väsynyttä “kom­mu­nis­mi sitä, kom­mu­nis­mi tätä”, ilman min­kään­lais­ta sisältöä. Yleensä kes­kus­te­lu päättyi, kun vastasin kan­nat­ta­va­ni vahvaa sosi­aa­lis­ta oikeu­den­mu­kai­suut­ta.

Muiden esi­te­ja­ka­jien havain­noin­ti oli usein kiin­nos­ta­vaa. Selvästi huo­noim­pia hommassa ovat ne, jotka eivät puhuttele ihmisiä työtä teh­des­sään, ja ne, jotka rajaavat koh­de­ryh­män­sä liian kapeasti.

Jos poliitikko kuuntelee

Kun esitteitä jakaa ruuhkassa, hyvin pieni vähem­mis­tö ihmisistä jää kes­kus­te­le­maan. Tämän vuoksi työssä pystyy tavoit­ta­maan huo­mat­ta­van määrän ihmisiä lyhyessä ajassa. Toinen asia on tietysti, onko se poliit­ti­ses­ti tehokasta, mutta se ei liity tähän.

Oikeastaan ainoa ihmis­ryh­mä, jonka kanssa tuli kes­kus­tel­tua joka kerta esitteitä jakaessa, oli erilaiset päih­de­riip­pu­vai­set. Heitä pyörii lii­ken­teen sol­mu­koh­dis­sa varsin paljon.

Ehdin kes­kus­tel­la arviolta 40 päih­de­riip­pu­vai­sen kanssa vaalityön lomassa. Etnografisesti näiden ihmisten tarkkailu kertoi minulle hyvin paljon näiden arviolta sadan hengen vuo­ro­kausi­ryt­mis­tä, kes­ki­näi­sis­tä suhteista ja osan kohdalla myös elä­män­hal­lin­taon­gel­mis­ta. Näistä he halusivat usein kes­kus­tel­la, “jos polii­tik­ko kuunteli”.

Osaan samoista ihmisistä olen tietysti törmännyt aiem­min­kin samoilla nurkilla kam­pan­joi­des­sa­ni ja tilai­suuk­sia jär­jes­täes­sä­ni. Vaalityöntekijä seisoo pitkään pai­kal­laan. Välillä ei tapahdu erityisen paljoa, ja jää tilaa tark­kail­la ympä­ris­töä.

Jos lähtisin tekemään tarkempaa etno­gra­fi­aa, olisi tämä minulle huo­mat­ta­van kiin­nos­ta­va aihe. Millainen on kokemus kau­pun­ki­ti­las­ta ja -paikasta päih­de­riip­pu­vais­ten elämässä? Heitä ajetaan jat­ku­vas­ti pois kaik­kial­ta, eivätkä he ole ter­ve­tul­lei­ta oikein missään jul­ki­ses­sa tilassa — ainoas­taan omissa eri­kois­pal­ve­luis­saan.

Ilman mitään todis­tusai­neis­toa uskallan väittää, että tämä koh­da­tuk­si tulemisen tärkeys on se, mikä sai niin monen heistä kes­kus­te­le­maan kanssani kun­ta­po­li­tii­kas­ta. Se, ja tietysti päih­de­työn resurs­sien puute.

Lopuksi voin sanoa, että katutyö tuotti huo­mat­ta­van paljon uutta oppia eri­näis­ten pal­ve­lui­den saa­vu­tet­ta­vuu­des­ta yhden ihmis­ryh­män näkö­kul­mas­ta. Valtuutettuna koenkin tärkeäksi jalkautua jatkossa paik­koi­hin, joihin oma elä­män­ti­lan­ne ei nor­maa­lis­ti vie. Vähintään sen verran sain tästä ympä­ris­tö­ni havain­noin­nis­ta irti.


Artikkelikuva: Eduardo Davad (public domain)