Museot ja antropologia – aina yhdessä?

Etnografiset museot tunnetaan kulttuuriperinnön kehtoina. Antropologeilla on historiallisesti ollut keskeinen rooli museoiden esineistön kartuttamisessa. Ajan myötä monet alkuperäiskansat ovat alkaneet vaatia kulttuuriperintönsä palauttamista takaisin itselleen. Mikä on antropologian rooli muuttuneessa tilanteessa?

Antropologian ja etnografisten museoiden historia on kietoutunut yhteen siirtomaa-ajan perinnön ja valtasuhteiden kanssa. Kulttuureja ja niiden esineistöä esittelevien etnografisten museoiden juuret ovat siirtomaahistoriassa.

Eurooppalaisten kuninkaallisten sekä muun ylimystön parissa 1500-luvulla muotiin tulivat kuriositeettikabinetit, joissa eri kansoilta peräisin olevat esineet oli asetettu rinnakkain luonnontieteellisten näytteiden ja muiden erikoisina pidettyjen esineiden kanssa. Monet museot, esimerkiksi vuonna 1753 perustettu British Museum Lontoossa, ovat saaneet alkunsa kuriositeettikokoelman pohjalta. Etnografisten museoiden surullisen kuuluisia edeltäjiä olivat myös maailman kansojen eläviä ihmisiä esittelevät näytökset maailmannäyttelyissä ja muissa tapahtumissa.

Etnografisia museoita perustettiin Euroopassa erityisesti 1800-luvun loppupuolella. Esineitä kerättiin siirtomaista ja muista Euroopan ulkopuolisista maista.  Suuret kokoelmat viestivät siirtomaahallitsijoiden kyvykkyydestä ja heidän imperiuminsa laajuudesta. Osa esineistä ostettiin museoihin, mutta monet ryöstettiin tai vietiin siirtomaista ja alkuperäiskansoilta ilman lupaa.  Etnografisia kokoelmia kartuttivat tutkimusmatkailijat, lähetyssaarnaajat, sotilaat, siirtomaissa työskentelevät virkamiehet ja uutta tieteenalaa edustaneet antropologit.Antropologien erityisosaamista olivat systemaattiset keräilymatkat ja näyttelyiden pystytys. Esineiden lisäksi materiaali sisälsi valokuvia ja muita tallenteita kenttämatkoilta. Yksi 1800-luvun lopun merkittävistä museoantropologeista oli yhdysvaltalaisen antropologian perinteen oppi-isä Franz Boas, joka teki tutkimusta pohjoisamerikkalaisesta kwakiutl-kansasta.

1800-luvun lopun museoantropologien tavoitteena oli siirtyä kuriositeettikabineteista tutkimaan ihmisiä ja kulttuureja systemaattisesti, tieteellisen ideaalin mukaisesti.  Antropologia modernina tieteenä kehittyikin museoiden suojissa. Esineiden luokittelu ja näytteille asettelu seurasi usein evolutionistista teoriaa, jonka mukaan siirtomaiden ja alkuperäiskansojen kulttuurit ja yhteiskunnat olivat vähemmän kehittyneitä kuin länsimaiset kulttuurit. Järjestelmällisyydestä huolimatta monet 1800-luvun suurista etnografisista museoista eivät juurikaan eronneet kuriositeettikabineteista, ja syvällistä tietoa oli tarjolla vain vähän.

Kiinnostus museoantropologiaan väheni 1900-luvun alkupuolelta saakka. Kenttätyömetodi sekä sosiaali- ja kulttuuriantropologian sosiaalisen elämän tutkimusta korostavat suuntaukset nousivat modernin antropologian keskiöön. Siirtomaa-ajan päättyessä etnografisten museoiden nähtiin edustavan kolonialistisia valtasuhteita, ja ne joutuivat kriittisen tarkastelun kohteeksi. Niiden suosio oli erityisen matalalla 1960- ja 1970 -luvuilla, jolloin materiaalisen kulttuurin tutkimus oli liukunut myös antropologisen tutkimuksen periferiaan.

Joutavatko museot museoon?

1980-luvulla antropologien kiinnostuksessa museoita kohtaan tapahtui käänne, kun materiaalisen kulttuurin tutkimus nousi muun muassa kuluttamisen tematiikan myötä suosituksi tutkimusaiheeksi. Myös museoiden suosio länsimaissa alkoi kasvaa 1980-luvulla. Teollisen vallankumouksen jälkeisen perinteiden katoamisen seurauksena niiden säilyttäminen museoissa alkoi tuntua tärkeältä.Siirtomaa-ajan loppuminen toi museoantropologien työhön uusia näkökulmia. Monet entisten siirtomaiden ihmisistä olivat muuttoliikkeiden myötä osa museoiden yleisöä ja monikulttuuristuvaa yhteiskuntaa. Alkuperäiskansojen edustajat ja entisten siirtomaiden asukkaat ovatkin arvostelleet museoita heidän esineidensä epäkunnioittavasta esittämisestä. Esimerkiksi uskonnollisia esineitä koskevat tarkat säännöt, ja joitakin esineitä saisivat perinteen mukaan nähdä vain tietyt yhteisön jäsenet.

Monet valtiot ja alkuperäiskansat ovat vaatineet museoita palauttamaan yhteisöille tärkeitä esineitä ja materiaalia. Kansat näkevät etnografisten museoiden esineet osana omaa historiaansa, identiteettiään ja kulttuuriperintöään, joiden pitäisi olla heidän omassa hallinnassaan.AntroBlogin edellisessä työelämäartikkelissa Helinä Rautavaaran museon johtaja Ulla Kinnunen ja museolehtori Ilona Niinikangas kertoivat museotyön muutoksesta. Jos etnografiset museot olivat siirtomaa-ajalla luomassa rajaa ”heidän” ja ”meidän” välillä, on niiden tärkeänä tehtävänä nykyään häivyttää tuota rajaa muun muassa yhteistyön muodossa.

Alkuperäiskansojen ja entisten siirtomaiden kansojen jäsenet ovat tutustuneet omaan kulttuuriperintöönsä ja museot ovat saaneet lisätietoa kokoelmiensa esineistä ja kuvista. Yhteistyötä on tehty myös näkyväksi yleisölle, ja museot ovat pyrkineet muuntautumaan esineiden säilytystilasta eri osapuolten ja kulttuurien dialogin tilaksi. Museoiden henkilökunnassa on myös yhä enemmän työntekijöitä, joiden oma kulttuuriperintö on museoissa esillä. Tuoreita näkökulmia pyritään avaamaan myös kokoelmiin kerättävien uusien esineiden kautta. Esimerkiksi Ranskassa vuonna 2006 perustetussa Musée du Quai Branlyssa on mittava kokoelma Australian alkuperäiskansoihin kuuluvien taiteilijoiden tekemää nykytaidetta.Palautus- eli repatriaatiokeskustelu on ajankohtaista myös Suomessa. Kansallismuseo on tänä vuonna tehnyt sopimuksen noin 2600 esineen palauttamisesta saamelaisille, ja kansainvälisesti merkittävä kokoelma siirtyy saamelaismuseo Siidalle Inariin.

Repatriaatiokeskustelut tuovat esiin siirtomaahistorian ja museoiden yhteyden synkimpiä teemoja. Esineiden palauttamisen lisäksi monet eurooppalaiset museot neuvottelevat alkuperäiskansojen edustajien jäännösten palauttamisesta yhteisöihinsä. Esimerkiksi Australian alkuperäiskansojen esi-isien maallisia jäännöksiä vietiin ulkomaille vielä 1940-luvulla. Tuhansia esi-isien jäännöksiä arvioidaan edelleen olevan Australian ja muiden länsimaiden museoissa.

Yhteistyötä ja dialogia

Museoiden uusiin yhteistyön muotoihin kuuluvat myös tilan antaminen alkuperäiskansojen oikeuksien ajamiselle näyttelyissä sekä monikulttuurisuuden ja sen tuottamien identiteettien esiintuominen. Kun aikaisemmin pyrittiin esittämään ”puhtaita kulttuureja” ja säilömään niitä, ovat etnografiset museot pyrkineet viime vuosikymmeninä esittämään myös kulttuurien joustavuutta ja muutosta osana kansojen identiteettiä. Museohistorian tarkastelu ja keräilijöiden toiminnan laajemman kontekstin esittely ovat tuoneet näyttelyihin uusia kerroksia.

Länsimaisten museoiden välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon ne ovat edistäneet dialogista ja osallistavaa toimintatapaa. Silti uudistuminen nähdään etnografisille museoille tärkeänä. Ilman nykyaikaan kiinnittymistä ne voivat olla vaarassa muuttua menneisyyttä esitteleviksi historiallisiksi museoiksi. kuten Samuel J. Redman kirjoittaa.

Museoantropologian laajentunut kenttä

Museoantropologia läpileikkaa antropologian eri suuntauksia, kuten sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa, ja erityisesti Yhdysvalloissa vahvoja biologista antropologiaa ja arkeologiaa. Museotyössä voidaan soveltaa tietoa myös sosiaali-ja kulttuuriantropologian eri aloilta kuten uskontojen, sosiaalisten suhteiden ja kielten tutkimuksesta. Tavallaan museot ovatkin antropologian alojen leikkauspiste tai antropologian ”julkiset kasvot”, kuten australialaisen Berndtin antropologisen museon johtaja John E. Stanton on sanonut. Museoilla on yhteys antropologien kenttätyön keräämään tietoon, ja ne välittävät sitä suurelle yleisölle.

Antropologit työskentelevät nykyään museoissa monissa eri rooleissa: kokoelmien kuraattoreina, materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa sekä kulttuuriperinnön ja turismin parissa. Museoissa työskentelyn lisäksi nykyajan museoantropologit myös tutkivat museoita. Viime vuosikymmeninä kaikkien alojen museoiden uudistuminen on luonut tähän hyvän kentän.Museoiden painopiste on siirtynyt kokoelmista näyttelyihin. Antropologi Mary Bouquet on kuvannut kuinka näyttelyt tulisi nykyään kohdistaa monille eri yleisöille: kokemattomille museokävijöille ja monille eri sidosryhmille. Bouquetin mukaan muutosten taustat ovat sekä poliittisia että kaupallisia. Museot ovat julkisesti rahoitettuja, ja niiden tehtäviin kuuluu kokoelman esittely laajalle yleisölle. Samalla museoista on tullut osa kulttuuriteollisuutta, mikä edellyttää uudistuvia näyttelyjä ja tuotteita kävijöiden houkuttelemiseksi. Uusi dynaaminen museo vaatii uudenlaista organisaatiota, joissa eri alojen ammattilaiset ja tehtävät tulevat yhteen.

Antropologien  tekemät  keräilyä, näyttelyn tekoa ja opastuksia koskevat etnografiset tutkimukset ovat hyödyttäneet niin taide- kuin tiedemuseoitakin. Näin antropologeista on tullut osa myös muiden kuin etnografisten museoiden henkilökuntaa. Bouquet on kirjoittanut, että näyttelyn tekemisessä on paljon samaa kuin etnografisessa tutkimuksessa ja kirjoittamisessa, tuoden esiin antropologien erityisiä vahvuuksia. Molempiin liittyy samanlainen tutkimisen ja etsimisen prosessi.

Museoantropologien työ on käynyt läpi koko antropologian tieteenalan historian ja siinä tapahtuneet suuret muutokset. Museoiden ja antroplogien yhteinen matka näyttää jatkuvan myös tulevaisuudessa, synnyttäen edelleen uusia näkökulmia.

Toimitus

• Podcast-lukija: Bruno Gronow
• Artikkelikuva: Couleur/Pixabay (CC0)

Lukemista

1. Bouquet, Mary 2012. Museums. A Visual Anthropology.
2. Bouquet, Mary 2006 (toim.). Academic Anthropology and the Museum
3. Fromm, Annette B., 2016. Ethnographic museums and Intangible Cultural Heritage return to our roots  Journal of Marine and Island Cultures 5:2.
4. Stanton, John E. 2011. Ethnographic museums and collections: from the past into the future 
5. Vonk, Lilla. Indigenous peoples and ethnographic museums: A changing relationship 
6. Yle: Tämä nukke palaa Saamenmaalle – Kansallismuseo siirtää saamelaiskokoelmansa sinne minne se kuuluu