Teksti: Bruno Gronow. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Etnografiset museot ovat 1800-luvulta lähtien olleet yleinen ins­ti­tuu­tio varsinkin län­si­mais­sa, mutta Suomessa ne ovat olleet har­vi­nai­sem­pia. Tällä hetkellä Suomen ainut etno­gra­fi­nen museo pysyvillä näyt­te­ly­ti­loil­la on vuonna 1998 avautunut Helinä Rautavaaran museo Espoon Tapiolassa. 

Antroblogi kävi tutus­tu­mas­sa uusissa tiloissa vastikään avau­tu­nee­seen museoon. Halusimme lisäksi pohtia ylei­sem­min sitä, millainen museo on työ­paik­ka­na ja mikä ant­ro­po­lo­gien suhde on sekä etno­gra­fi­siin että muihin museoihin.

Helinä Rautavaaran museo on useim­mil­le ant­ro­po­lo­geil­le tuttu paikka. Valtaosa tämän kiehtovan museon hen­ki­lö­kun­nas­ta on alusta asti ollut ant­ro­po­lo­ge­ja, ja yhteis­työ­tä on museon ja ant­ro­po­lo­gien välillä tehty laa­jem­min­kin. AntroBlogi pääsi kes­kus­te­le­maan museon­joh­ta­ja Ulla Kinnusen sekä museo­leh­to­ri Ilona Niinikankaan kanssa meitä askar­rut­ta­vis­ta aiheista, ja kysymään näkö­kul­mia museo­maa­il­man saloihin.

Museo1

Helinä Rautavaaran museo. Phuranengo Drom -vanhojen tie -näyttely. Kuva: Suvi Sillanpää

Vaikka aihee­nam­me oli alus­ta­vas­ti museo työ­paik­ka­na, kes­kus­te­lu poiki lopulta paljon laa­jem­paa­kin pohdintaa. Keskustelimme muun muassa museon teh­tä­väs­tä yhteis­kun­nas­sa ja siitä, miten tämä tehtävä on muut­tu­mas­sa. Esiin nousi myös etno­gra­fi­sen museon paikka nyky­maa­il­mas­sa ja min­kä­lai­sia väyliä työ­elä­mään yleensä löytyy. Tulimme myös poh­ti­neek­si ant­ro­po­lo­gien ja etno­gra­fis­ten museoiden mah­dol­lis­ta eri­tyis­suh­det­ta.

Monta väylää museotyöhön

Museonjohtaja Kinnusella ja museo­leh­to­ri Niinikankaalla on varsin erilaiset taustat. Ulla Kinnunen, joka haas­tat­te­lu­het­kel­lä sanoo aloit­ta­neen­sa museon­joh­ta­jan työt ”yksi­tois­ta ja puoli kuukautta sitten”, on kou­lu­tuk­sel­taan kan­sa­tie­tei­li­jä Turun yli­opis­tos­ta. Hänellä ei ole uransa aikana ollut erityisiä pyr­ki­myk­siä museo­työ­hön, ja tie museon­joh­ta­jak­si löytyikin sat­tu­mal­ta. Museota ylläpitää Helinä Rautavaaran etno­gra­fi­sen museon säätiö, ja säätiötyö oli tullut Kinnuselle tutuksi Alvar Aallon säätiössä yhden­tois­ta vuoden rupea­mal­la. Viisivuotisen kult­tuu­ri­pääl­li­kön pestin loppuessa Japanin Suomi-ins­ti­tuu­tis­sa hän päättikin pyrkiä Helinä Rautavaaran museon­joh­ta­jan pestiin.

Ilona Niinikangas on puo­les­taan Helsingin yli­opis­tos­ta vuonna 1999 val­mis­tu­nut kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi, jolla on vankka tausta jär­jes­tö­työs­sä. Hän kertoo olleensa opis­ke­li­ja­na ”tuutorien varoit­ta­va esimerkki”. Hän opiskeli vain ”into­hi­moai­nei­ta”, vaikka häntä varoi­tel­tiin, että sekä pää­ai­neo­pin­not että sivuai­neo­pin­not eivät voi olla niin kut­sut­tu­ja mar­gi­naa­liai­nei­ta. Nämä väitetyt ”mar­gi­naa­liai­neet” olivat ant­ro­po­lo­gian lisäksi Niinikankaalla uskon­to­tie­de ja kehi­tys­maa­tut­ki­mus. Tehtyään opintojen ohessa ja niiden jälkeen paljon vapaa­eh­tois­työ­tä eri jär­jes­töil­le, Niinikangas päätyi KEPAn (kehi­ty­syh­teis­työ­jär­jes­tö­jen kat­to­jär­jes­tö) tie­dot­ta­jak­si noin kah­dek­sak­si vuodeksi. Tämän jälkeen hän löysi tiensä Helinä Rautavaaran museoon, jossa on toiminut nyt noin kymmenen vuotta museo­leh­to­ri­na.

Niinikankaan mielestä museotyö on jär­jes­tö­työ­hön ver­rat­tu­na hauskaa, ”sellasta kevyttä duunia”. Museossa katsotaan hänen mie­les­tään maailmaa ilon ja posi­tii­vi­sen kautta. Järjestöissä näkökulma on hieman erilainen. Niissä toiminta on helposti poliit­tis­ta vai­kut­ta­mis­ta, jonka voi mieltää ras­kaam­mak­si.

Museo8

Kuva: Tom Coates (CC BY-NC 2.0)

Kinnunenkin toteaa, että museon tehtävä on posi­tii­vi­nen. Se on yleis­si­vis­tä­vä, ja esi­mer­kik­si kirjastot rin­nas­tu­vat melko hyvin museoiden kanssa. Molemmat ovat ”suurelle yleisölle sivis­tä­viä. Tällainen ylevä ajatus,” hän sanoo. Kinnusen mielestä museo on kuitenkin mur­ros­vai­hees­sa. Museot ovat menossa sel­lai­seen suuntaan, jossa tarjotaan ”tekemistä ja viihdettä vapaa-ajalle.”

Kinnunen kertoo, että hän ja eräs toinen ovat hen­ki­lö­kun­nan ainoat ei-ant­ro­po­lo­git tällä hetkellä — ja hekin ovat kan­sa­tie­te­li­jöi­tä. Näin on ollut museon perus­ta­mi­ses­ta lähtien. Molemmat naiset kertovat vuolaasti Helinä Rautavaaran vaiheista ja kuinka museon perus­ta­mis­ta oli alun perin puol­ta­mas­sa ant­ro­po­lo­ge­ja kuten pro­fes­so­ri Jukka Siikala. Monet näistä Helinä Rautavaara myös tunsi hyvin. 

Haastateltavat pai­not­ta­vat, että on kuitenkin hyvä, jos museon parissa työs­ken­te­lee muidenkin alojen osaajia – museoalan ollessa muu­tok­ses­sa kaivataan heidän mie­les­tään muitakin kuin perin­tei­siä tällaisen museon taitajia. Niinikangas muis­tut­taa, että kaikilla museossa työs­ken­te­le­vil­lä ant­ro­po­lo­geil­la on hieman eri kentät. He ovat omien osa-aluei­den­sa asian­tun­ti­joi­ta, ja niiden kautta he voivat rikas­tut­taa museo­työ­tään. Tämä pätee varsinkin etno­gra­fi­seen museoon, jolla on esi­neis­töä kerättynä ympäri maailman.

Museo12

Kuva: Alan Levine (CC BY 2.0)

Pohtiessamme eroja kan­sa­tie­tei­li­jän ja ant­ro­po­lo­gin välillä museo­työs­sä Kinnunen ja Niinikangas toteavat, että tietyt työpaikan rutiinit ja tavat toimia ovat mää­rää­väm­piä kuin taus­ta­kou­lu­tus. Erot saattavat heidän mie­les­tään ilmetä ”silloin kun hifis­tel­lään termeistä”. Tämä ”ter­mi­hi­fis­te­ly” on tietysti tuttua aka­tee­mi­koil­le. Haastateltavamme totea­vat­kin, että on lähinnä kyse siitä, että ”on jumituttu tiet­tyi­hin termeihin, ja aina me sitten kiis­tel­lään siitä, mitä termejä käytetään”.

Museolla on ollut yhteis­työ­tä Espoossa asuvien soma­lia­lais­ten kanssa, eri­tyi­ses­ti naisten. Niinikankaan mukaan he olivat todenneet museolla olevan paljon sellaisia töitä, joita voisivat tehdä muutkin kuin kor­kea­kou­lu­te­tut. Ei siis vält­tä­mät­tä tarvitse olla yli­opis­to­mais­te­ri pääs­täk­seen etno­gra­fi­seen museoon töihin. Helinä Rautavaaran museossa on viiden vaki­tui­sen työn­te­ki­jän lisäksi ollut muutenkin kirjava joukko erilaisia har­joit­te­li­joi­ta, osa-aikaisia opis­ke­li­jaop­pai­ta sekä omien pro­jek­tien kautta museon kanssa yhteis­työs­sä toimivia aka­tee­mik­ko­ja.

Antropologian tai kan­sa­tie­tei­li­jän opin­nois­ta on ollut Kinnusen ja Niinikankaan mielestä suora hyöty heidän työhönsä. Kun he ovat teke­mi­sis­sä moni­nais­ten yleisöjen ja teemojen kanssa, heidän opin­to­taus­tan­sa antaa ”tiettyjä välineitä joita käyttää”. Jos he esi­mer­kik­si tekevät yhteis­työ­tä maa­han­muut­ta­ja­taus­tais­ten ihmisten kanssa, he tie­dos­ta­vat, että on moni­nai­sia iden­ti­teet­te­jä — ”kukaan ei ole kult­tuu­rin­sa kantaja”. He kuitenkin myöntävät, että tällaiset teemat alkavat olla jo tuttuja kaikille. Voidaan toki kysee­na­lais­taa, kuinka hyvin sellaista tietoutta käytetään hyväksi. ”Toiset museot joutuvat kuitenkin har­kit­se­maan lähes­ty­mis­ta­po­jaan enemmän saman­lai­sen koke­muk­sen puut­tees­sa”, he sanovat.

Museo4

Kuva: Chris Barbalis (CC0)

Kinnusen mielestä yksikään kan­sa­tie­tei­li­jä tai ant­ro­po­lo­gi ei sel­lai­se­naan ole valmis museoon. Tällä hän tar­koit­taa sitä, että ”työpaikka opettaa ja kasvattaa”. Työssäoppimisessa tulee lopulta siis suurin osa val­miuk­sis­ta. Antropologit ovat kuitenkin hänen mie­les­tään moneen tai­pu­vai­sia, heitä kun löytyy monilta aloilta.

Etnografinen museo

Kysyessäni Kinnuselta ja Niinikankaalta tar­vi­taan­ko Suomeen etno­gra­fis­ta museota, vastaus on molem­mil­ta terävä kyllä. He lisäävät, että ”ne ovat maa­il­mal­la muotia”. Niinikankaan mukaan ”maailma löytyy sieltä museosta”. Se on hänen mie­les­tään myös tekijä, joka yhdistää museon parissa työs­ken­te­le­viä. Myös ant­ro­po­lo­gia voisi ylei­sem­min­kin olla hyödyksi museo­maa­il­mal­le. Haastateltavien mielestä ant­ro­po­lo­gia on ajan­koh­tai­nen ala. Se voisi tuottaa uusia tul­kin­ta­mah­dol­li­suuk­sia museoa­lal­le, ja antaa jopa etno­gra­fi­siin museoihin uutta näkö­kul­maa. Tämä pätisi naisten mielestä myös laajemmin, esi­mer­kik­si tai­de­museoi­hin.

Museo5

Kuva: Samuel Zeller (CC0)

”Tietysti aja­tel­laan, että ant­ro­po­lo­git ja etno­gra­fi­set museot ovat se matchi”, Niinikangas selittää. Kinnunen jatkaa, että tämä on ”liiankin kapea, selkeä ja lyhyt reitti”. Hänen mukaansa ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta voisi saada jopa enemmän irti jossain muussa museossa. Kinnunen pitää mie­len­kiin­toi­se­na ajatusta tar­kas­tel­la kan­sa­tie­teel­lis­tä museota ant­ro­po­lo­gi­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Niinikankaan mielestä etno­gra­fis­ta museota tarvitaan eri­tyi­ses­ti nykyi­ses­sä yhteis­kun­nal­li­ses­sa ilma­pii­ris­sä. Museo onkin hänen mukaansa muuttunut: ennen esi­tel­tiin eksoot­tis­ta toista, kun tänä päivänä kes­ki­ty­tään usein kult­tuu­ri­seen moni­nai­suu­teen omassa lähi­pii­ris­säm­me. Hän varoit­te­lee, että tällä hetkellä isot museot näyttävät ”jyräävän” museoa­lal­la, ja kovina aikoina taide nousee etualalle. ”Täytyy varoa, ettei tule huonoksi tai­de­museok­si, vaan pitää sitä omaa yllä,” hän toteaa.

Museo kantaa Helinä Rautavaaran nimeä. Se ei silti yleensä markkinoi itseään tämän uniikin hen­ki­lö­ta­ri­nan kautta, vaan keskittyy enemmän puhumaan kult­tuu­ri­ses­ta moni­nai­suu­des­ta. ”Helinä on se sivu­ta­ri­na, sivu­juon­ne, mutta se iso tarina on joku muu,” Kinnunen selittää.

Niinikangas jatkaa aiheesta ja toteaa, että Rautavaaran hahmo museon taustalla auttaa heitä kuitenkin olemaan hieman vähemmän ryp­py­ot­sai­sia. ”Se tietty kepeys tulee Helinästä, lupa katsoa eri tavalla. Historiallista pai­no­las­tia ei ole. Me ei voida olla liian vakavia, koska meillä on Helinä. Meidän pitää jotenkin tai­dok­kaas­ti sitä perin­net­tä hyödyntää,” hän sanoo.

Museo muutoksessa

Kinnusen mielestä museo miel­le­tään hieman kuivana paikkana, joka ei ole tällä hetkellä kiin­nos­ta­va. Hänen mie­les­tään nyky­ti­lan­tees­sa on oleel­lis­ta rakentaa uudestaan, uudistaa ja päivittää.

Puhe siirtyy museoiden pää­sy­mak­sui­hin, ja molemmat toteavat, että museolla pitää joko olla kun­nol­li­nen pää­sy­mak­su tai sitten ei pää­sy­mak­sua ollenkaan. Toisaalta he toivovat, että museot muut­tui­si­vat täysin ilmai­sik­si, mutta eivät näe sellaisen tapah­tu­van aivan lähiai­koi­na. Helinä Rautavaaran museon he pitävät tällä haavaa ilmaisena, ilmei­ses­ti niin kauan kuin tilat ovat nykyi­ses­sä paikassa.

Museolla on monen muun projektin lisäksi Allegra Lab Helsinki ry:n kanssa käynnissä yhteis­työ­pro­jek­ti, jota haas­ta­tel­ta­vat avaavat vir­tu­aa­li­museo­pro­jek­ti­na. Sen toteut­ta­ji­na on ant­ro­po­lo­ge­ja, ja AntroBlogikin tulee palaamaan asiaan projektin edetessä. 

”[Projekti] tar­koit­taa käy­tän­nös­sä sitä, että ruvetaan raken­ta­maan yhtei­söl­lis­tä verk­koa­lus­taa niin, että se mitä meillä on meneil­lään täällä niin saatais siitä vähän sellanen elävä kasvava puu sinne verkkoon, että oltais vähän niin kuin joka puolella.”

Museo6

Kuva: Mike Wilson (CC0)

Virtuaalimuseoprojektin yksi tarkoitus on myös auttaa siinä tapauk­ses­sa, että museo joutuu sulkemaan ovensa pariksi vuodeksi tule­vai­suu­des­sa. Sen kautta museo voisi olla olemassa jon­kin­lai­se­na kes­kus­te­le­va­na alustana, joka hyödyntää inte­rak­tii­vi­suut­ta. Yhteisöllisyys on Helinä Rautavaaran museolle hyvin tärkeää.

Tällä hetkellä museolla on kuitenkin ”hen­gäh­dys­tau­ko” väliai­kais­ti­lois­sa, jotka itsessään ovat pur­ku­tuo­mion alla.

Museon terveiset meille muille

Haastattelun lähes­tyes­sä loppuaan molemmat naiset intou­tu­vat antamaan roh­kai­se­via terveisiä työ­elä­mään astuville opis­ke­li­joil­le ja muillekin. 

He pai­not­ta­vat, että usein työtä pitää rakentaa itse jossain muodossa. Tämän lisäksi kannattaa aina olla jotakin, joka tukee omaa opin­toa­laa. ”Harvoin on sitä sellaista, että hei sinä ant­ro­po­lo­gi, tule meille töihin”. 

Kinnuselle on yhä pieni arvoitus, kuinka hän lopulta museoa­lal­le pää­tyi­kään. Hän toteaa kuitenkin, että ”kokei­le­mal­la ja kat­se­le­mal­la se [oma ala] usein löytyy”. Molempien mielestä arvaa­mat­to­mat taidot saattavat useinkin johtaa töiden jäljille, eikä mikään opis­ke­luai­ko­jen kurssi tai muu tie­to­tai­to ole loppujen lopuksi turhaa. 

Kinnunen päättää aja­tuk­seen, että kun pyörii niiden hommien ympärillä, joista on kiin­nos­tu­nut, alkavat ne usein lopulta kantaa hedelmää.

Museo7

Kuva: Jnzl’s Photos (CC BY 2.0)


Artikkelikuva: João Silas (CC0)

Verkkotaitto: Taina Cooke