Miten lapsuutta suo­jel­laan? Tiistaina 18.4. Arman Pohjantähden alla -jaksossa tutus­tut­tiin las­ten­suo­je­lun moni­mut­kai­seen todel­li­suu­teen. Lastensuojelun kenttä on pirs­ta­lei­nen, ja yhden lapsen tai nuoren elämästä päät­tä­mi­ses­sä voi olla mukana suuri määrä toi­mi­joi­ta.

Lapsen kas­vat­ta­mi­seen tarvitaan koko kylä, sanotaan. Meidän yhteis­kun­nas­sam­me tätä kylää edustaa joukko erilaisia sosi­aa­li­pal­ve­lui­ta, jär­jes­tö­jä ja virastoja. Yhteisöllisemmistä kult­tuu­reis­ta tutut laa­jen­ne­tut per­heyh­tei­söt ja tiiviit sosi­aa­li­set tur­va­ver­kos­tot loistavat pois­sao­lol­laan, mutta niiden tilalla on hyvin­voin­ti­val­tion kasvoton suoja. 

Voiko sosi­aa­li­pal­ve­lui­den verkosto todella korvata inhi­mil­li­siä vuo­ro­vai­ku­tus­suh­tei­ta? Ongelmaperheissä sekä lasten että aikuisten hyvin­voin­ti on koe­tuk­sel­la monella tavalla, ja ulko­puo­li­sen ei useinkaan ole helppoa puuttua asiaan. Monissa yhteis­kun­nis­sa sosi­aa­li­sen tur­va­ver­kon roolia näyttelee suku­lai­suus. Meillä suku­lai­suus koetaan hyvin yksi­tyi­se­nä, jopa valin­nan­va­rai­se­na asiana, eikä suvusta vält­tä­mät­tä ole hätä­ti­lan­teis­sa mitään apua. Sukulaisilta ei ehkä edes voi pyytää apua. Siihen, ettei jaksakaan, liittyy suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa edelleen valtava stigma.

Suomalainen per­he­kä­si­tys keskittyy edelleen voi­mak­kaas­ti hete­ro­nor­ma­tii­vi­seen, bio­lo­gi­seen van­hem­muu­teen perus­tu­vaan ydin­per­he­mal­liin. Yleensä vain vanhemmat osal­lis­tu­vat omien lastensa hoi­ta­mi­seen. Tämä on pai­kal­li­nen kult­tuu­ri­nen käsitys, ja sel­lai­se­naan ei kiveen kir­joi­tet­tu. Maailmalta löytyy todella paljon erilaisia perheen ja yhteisön malleja, joista voisi hakea esi­merk­kiä. Kasvattajia voi olla yksi, kaksi tai useampia, eikä heidän tarvitse olla bio­lo­gis­ta sukua lapsille tai toi­sil­leen.

Kulttuurissamme — kuten missä tahansa kult­tuu­ris­sa — vallitsee yhtei­sym­mär­rys siitä, että lapset pitää kasvattaa ja heitä tulee kohdella tietyllä tavalla. Jos näin ei tapahdu, lapsen sosia­li­saa­tio kärsii. Epäonnistunut sosia­li­saa­tio koetaan poten­ti­aa­li­se­na yhteis­kun­nal­li­se­na ris­ki­te­ki­jä­nä, johon pitää puuttua. Lasten pelas­ta­mi­ses­sa yhteis­kun­nan motiivina on yhtä lailla suojella yhteis­kun­ta­jär­jes­tys­tä väärin kas­va­te­tuil­ta ja väärin käyt­täy­ty­vil­tä ihmisiltä. 

Lasten suo­je­le­mi­seen liittyy myös se seikka, että lapsia ei meillä nähdä yhtei­sö­jen aktii­vi­si­na, hyö­dyl­li­si­nä jäseninä. Lapset ovat van­hem­mil­leen ja yhteis­kun­nal­le kuluerä, johon ei vält­tä­mät­tä ole varaa. Lasten arvo liit­tyy­kin län­si­mais­sa bio­lo­gi­sen per­he­mal­lin ja siihen lii­tet­tä­vien “luon­nol­lis­ten tunteiden” ensi­si­jai­suu­teen, sekä ideaaliin lapsuuden puh­tau­des­ta ja viat­to­muu­des­ta emo­tio­naa­li­se­na itsei­sar­vo­na. Ongelmaperheiden lapsilla tar­koi­te­taan yleensä lapsia, joilla jom­pi­kum­pi tai molemmat näistä malleista epä­on­nis­tu­vat: esi­mer­kik­si talou­del­li­nen taakka on van­hem­mil­le liian suuri kantaa ja lapsuuden ideaali ei pääse toteu­tu­maan.

Erilaiset kol­lek­tii­vi­sen huo­len­pi­don muodot voisivat toimia suju­vam­min, jos har­kit­si­sim­me uudelleen kan­nat­taa­ko veri­si­tei­tä prio­ri­soi­da ystä­vyys­suh­tei­den ylitse, ja arvioi­sim­me perhe-elämään liittyvää yksin pär­jää­mi­sen, yksin suo­rit­ta­mi­sen ja yksin kännien vetämisen kult­tuu­riam­me kriit­ti­ses­ti.

Voisimmeko rakentaa yhteis­kun­tam­me tukemaan perhe-elämän ja suku­lai­suu­den erilaisia muotoja nykyistä paremmin? Tämä voisi auttaa ennal­taeh­käi­se­mään monia niistä solmuista, joita las­ten­suo­je­lun ammat­ti­lai­set parhaansa mukaan yrittävät avata.


AntroBlogi seuraa Arman Pohjantähden alla -doku­ment­ti­sar­jaa ja kir­joit­taa vii­kot­tain ant­ro­po­lo­gi­sia kom­men­taa­re­ja jaksoissa käsi­tel­tyi­hin aiheisiin.