Teksti: Pekka Tuominen, VTT. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.
Kontulan ostoskeskus on kiistanalainen tila Itä-Helsingin sydämessä. Tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan juhliva betonibrutalismin kiehtova ilmentymä on herättänyt keskustelua jo rakentamisestaan lähtien.
Jouko Kokkonen kuvaa kattavassa historiikissaan Kontula: Elämää lähiössä (2002) ostarin avajaisia suurena kansanjuhlana. Helikopteri toi paikalle Batmanin ja Robinin, kun yli 30 metriä pitkä kirkuva jono avasi Suomen suurimman ostoskeskuksen. Suolle rakennettu syrjäinen lähiö sai oman keskustansa, joka veti puoleensa väkeä kauempaakin. Vuonna 2017 ostoskeskuksen alkuperäisistä liikkeistä toimintaansa jatkavat ilmeettömästi nimetyt Kontulan Kello ja Kontulan Kukka. Vanhin yhä toimiva ravintola, Helmi Grilli, avasi ovensa avajaisista seuraavana vuonna 1968.
Vuoden 2017 alussa käynnistetty Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke Kontula Electronic: historiallinen kerroksellisuus ja kaupunkikulttuurin uudet muodot kartoittaa historiallisia muutoksia alueella, jonka historia on lyhyt, mutta erittäin tiheä ja monisäikeinen.
Asukkaiden mielissä kaupunkitila Kontulassa koostuu lukuisista eri tavoin rajatuista alueista, joiden merkitykset ovat muuttuneet historian saatossa. Osa koetaan kotoisiksi, toiset vaarallisiksi, ja monilla alueilla juuri muutoksen nopeus on määrittävä tekijä. Ne ovat luoneet liepeilleen sekä muodollisia että epämuodollisia sosiaalisia verkostoja. Muuttuneet rajat ja niihin liitetyt merkitykset ovat muokanneet Kontulaa niin konkreettisesti kuin symbolisestikin.
Kontulan ostoskeskus. Kuva: Wikimedia Commons.
Myös itse ostari jakautuu eri osiin, jotka määrittyvät paljolti turvallisuudentunteen mukaan. Näihin sai hyvän tuntuman esimerkiksi Aseman Lasten Kontulaan järjestämällä yläasteikäisten “turvallisuuskävelyllä”, jonka aikana nuoret pääsivät kertomaan heitä häiritsevistä paikoista. Kuten useimpien aikuistenkin kohdalla, metroaseman sisäänkäynti ostarille koettiin rauhattomimpana. Kirjaston ja nuorisotalon edusta taas miellettiin turvallisemmaksi kuin muut paikat.
Ymmärrys kaupunkitilasta rakentuu arkisten käytäntöjen kautta. Usein historiallisesti mitättöminä pidetyistä tapahtumista rakentuu jaettuja merkityksiä, jotka vaikuttavat voimakkaasti mielikuviin ja käyttäytymismalleihin.
Lähiön historialliset kerrostumat
Kontulalle on kehittynyt voimakas maine. Siitä ovat tietoisia myös ihmiset, jotka eivät ole koskaan Kontulassa vierailleet. Maine liittyy läheisesti yleisempiin käsityksiin lähiöistä asuinympäristöinä. Itse lähestyn kysymystä asukkaiden arkeen keskittyvän antropologisen kenttätyön kautta. Tutkimukseni koostuu aiheiltaan rajattujen haastatteluiden sijaan osallistuvasta havainnoinnista erilaisissa yhteisöissä, tarinoiden ja anekdoottien merkitsemisestä muistiin ja perinpohjaisista keskusteluista, jotka käsittelevät muutosta Kontulassa eri näkökulmista.
Varhainen käsitys “metsälähiöistä”, luonnonläheisistä ja nykyaikaisista kotipaikoista sekä johtajille että työläisille, siirtyi kuitenkin nopeasti korostamaan niiden luonnottomuutta – juuretonta elämänmuotoa, joka ei ole oikeaa kaupunkia mutta ei maaseutuakaan.
Kontulassa tämä asenne polarisoitui jo varhain kumpaakin ääripäätä kritisoivaksi. Alkuvuosien suurimpina ongelmina koettiin syrjäisyys ja huonot liikenneyhteydet. Myös ostoskeskusta ja metroa vastustettiin ankarasti, koska niiden epäiltiin tuovan mukanaan sosiaalisia ongelmia. Kontulan kestävin stigma kehittyi kuitenkin vasta myöhemmin.
Olen itse kuullut kenttätyössäni lukuisia kertoja tarinan, jonka mukaan Kontulan maine ongelmalähiönä juontaa juurensa juttukeikalla olleen Helsingin Sanomien toimittajan pahoinpitelyyn. Tarinan mukaan tapaus veti puoleensa lukuisia muita toimittajia, jotka kävivät samassa levottomassa pubissa hakemassa kommentit ja valokuvat 90-luvun lamaa käsitteleviin juttuihinsa. Vihreä lähiö, “Duunareiden Tapiola”, muuttui mielikuvissa synkemmäksi ja antoi lama-Suomen stereotypialle kasvot.
Viimeisin selvästi erottuva vaihe Kontulan vasta hieman yli 50-vuotiaassa historiassa korostaa seudun monikulttuurisuutta 2000-luvulla. Nykyään sen asukkaista noin neljännes puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia.
Nämä kolme eri aikakausiin sijoittuvaa ja usein keskinäisesti ristiriitaista mielikuvaa – uusi avara 1960-luvun lähiö, 1990-luvun syrjäytettyjen säilytyspaikka ja myöhempi monikulttuurisuuden ympärille määrittyvä asuinalue – elävät kaikki voimakkaina nykypäivässä, ja ne nousevat esiin arkisessa puheessa. Usein ne esitetään vanhentuneina stereotyyppeinä, joita kritisoidaan, ja jotka tehdään naurunalaisiksi. Usein tuntuu, että ne pysyvät hengissä juuri tästä syystä.
Ostarin monenkirjavat vaiheet
Kontulan historialliset kerrostumat tiivistyvät kokemuksissa ostarista. Ne ovat tarttuneet kontulalaisten puheisiin hyvin samankaltaisilla tavoilla.
Liiketiloissa sinnittelee vielä muutama vanhempi pikkukauppa ja parturi, mutta esimerkiksi keskuksen parhaimmillaan kuudesta pankista ei ole jäljellä ainuttakaan. 90-luvun lama-aikaa määrittävät Kontulan vihatut ja rakastetut baarit. Ne nousivat laajan keskustelun keskipisteeseen kaupunginjohtaja Jussi Pajusen kritisoitua niitä sapekkaasti muutama vuosi sitten – ja vielä voimakkaammin, kun baarien kanta-asiakkaat vastasivat olohuoneidensa arvosteluun.
Mielikuva rauhattomasta, alkoholistien ja narkomaanien vaivaamasta ostarista on aineistoni mukaan yleisin ja ensimmäiseksi mieleen tuleva – etenkin muualla asuvien keskuudessa.
Alkoholismin ja puliukkojen pelko on liitetty ostareihin. Kuva: Wikimedia Commons
Viimeinen ostarin historiaan liitetty jakso korostaa 2000-luvulle tunnusomaista kokemusta monikulttuurisuudesta. Törmään kenttätyössäni jatkuvasti kertomukseen alueen uudesta valloituksesta, tällä kertaa pääosin positiivisesta ja maahanmuuttajien tuloon liittyvästä.
Kun muita 60-luvulla rakennettuja ostareita ollaan purkamassa (Kannelmäki) tai ne ovat purku-uhan alla (Kulosaari), Kontulan ostarin liiketilat ovat täynnä ja erittäin haluttuja. Käytäville on lähivuosina noussut maahanmuuttajien pitämiä ruokakauppoja, kahviloita ja partureita sekä useampi erinomainen ravintola, joihin matkustetaan syömään kauempaakin. Narratiivi ostarin uudesta kukoistuksesta on levinnyt myös mediaan, ja sitä kuvaillaan usein vallan siirtymisellä kaljakuppiloilta hyville ruokapaikoille.
Nämä kolme selvästi tunnistettavaa ja eri aikakausiin liittyvää vaihetta eivät kuitenkaan ole monoliittisia möhkäleitä. Esimerkiksi maahanmuutto ja siihen liittyvät ongelmat liitetään toki myös aiempaan rauhattoman ostarin tarinaan, ja usein myös varhaiseen ajatukseen lähiöstä juurettomien ihmisten säilytyspaikkana.
Etnografinen tutkimusote auttaa pääsemään näiden monimutkaisten ristiriitojen ytimeen. Kontulaa koskevien monivalintakyselyjen tulokset olisi helppo ennustaa voimakkaimpien stereotyyppien pohjalta.
Pelkoa, inhoa ja rakkautta ostarilla
Monia ostari silti pelottaa tai siihen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Markku Pitkäniemi toistaa Kokkosen kirjassa aiemmin yleisen käsityksen kaupunkitilan käytöstä ja siinä tapahtuneesta muutoksesta:
Koskaan en ole joutunut mihinkään hankaluuksiin ostarilla olevien jengien tai juoppojen tai narkkareiden kanssa, koska tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä ei vain yksinkertaisesti ollut tapana liikkua siellä muuten kuin välttämättömissä asioissa ja sittenkin rivakasti ja ripeästi. Ostarit eivät olleet siihen aikaan “sosiaalisia kokoontumispaikkoja” (2002:221)
Usein kokemukset ovat polarisoituneet huomattavasti voimakkaammin. Tapasin aivan kenttätyöni alussa opiskelijapariskunnan, joka vältteli ostaria iltaisin, vaikka heille ei ollut koskaan sattunut mitään pahaa. Heidän ratkaisunsa oli iltaisin jäädä metrosta pois jo Itäkeskuksessa ja jatkaa matkaa bussilla, jonka pysäkki oli ostarin ulkopuolella. Kotimatka oli näin hitaampi, mutta ikävä alue saatiin vältettyä.
Toiset kokevat ostarin kiehtovana mutta kotoisana paikkana. Se nähdään uusista tuulista kiinnostuneena, avoimena, uteliaana, rehellisenä ja moniäänisenä, kun muu Helsinki näyttäytyy helposti laimeana ja homogeenisenä. Eräs tapaamani Kontulassa koko elämänsä asunut opiskelija kertoi huomanneensa vasta hetki sitten, kuinka harvoin hän käy Kontulan ulkopuolella. Hän kokee Kontulan kodikseen. Alueelta löytyy kaikki hänen tarvitsemansa, ja vaatteet hän tilaa netistä.
Kontula Electronic
Tutkimushankkeeseen kuuluva, huhtikuun 21.–23. päivä järjestettävä elektroniseen musiikkiin keskittyvä Kontula Electronic -festivaali on asenteeltaan tinkimättömän juhlan lisäksi interventiotutkimus, joka pyrkii tiedon hankkimisen lisäksi aktiivisesti luomaan uudenlaisia kohtaamisia ja tulevaisuudenkuvia.
Tavoitteena on järjestää kansainvälisesti korkeatasoinen festivaali, joka ankkuroituu vakaasti ostarin arkitodellisuuteen ja antaa tilaa paikallisille toimijoille. Pitkäkestoinen etnografinen kenttätyö kartoittaa pahimpia sudenkuoppia kuten pelkoa Punavuoren ja Kallion hipsterien päiväksi valloittamasta juhlatantereesta, sivuun sysätyistä lähiön asukkaista ja eksoottisen toiseuden pällistelystä.
Festarin tarkoituksena on, että ostarin baarit täyttyvät karnevalistisessa hengessä uusista äänistä. Ravintolat esittelevät tarjontaansa Ruoka-Kontula -rinnakkaisfestarilla ja tapahtumat leviävät myös muun muassa Mikaelinkirkkoon, Kontulan uimahalliin, Luuppi-nuorisotalolle ja skeittihalliin. Onnistumisia ja solmukohtia dokumentoidaan sekä festivaalin aikana että sen jälkeen, ja kysymykset pyritään ottamaan huomioon entistä paremmin seuraavien vuosien festareilla.
Erilaisten maailmojen luonteva törmääminen on noussut esiin ehkä osuvimmin kantaporukalta legendaarisessa Mopo-baarissa:
“Siinä ne festarijärjestäjät istuu ja suunnittelee ohjelmaa. Oli kyllä aivan hirveää paskaa viime vuonna teidän musiikki. Milloin tulette taas uudelleen?”
Äänensävystä tunnistaa, että tämä on suuri kohteliaisuus.
Tämä kirjoitus tarkastelee tutkimuksen kannalta kiinnostavia kysymyksiä kuten ne näyttäytyvät keskellä kenttätyön intensiivisintä vaihetta. Kirjoituksen toinen osa julkaistaan syksyllä, kun analyysi on täsmentynyt.
Artikkelikuva: Kontulan metroasema. Aapo Haapanen, CC BY 2.0
