Teksti: Juuso Koponen, VTMPodcast-lukija: Bea Bergholm.

Antropologiaa on tie­tee­na­lana toisinaan kri­ti­soitu siitä, että siitä puuttuu niin sanottu nor­maa­li­tiede. Ei ole olemassa yhte­näistä teo­reet­tista vii­te­ke­hystä, jonka kaikki ant­ro­po­lo­git jakai­si­vat, vaan kil­pai­le­via lähes­ty­mis­ta­poja ja teo­reet­ti­sia näkö­kul­mia on runsaasti. 

Tämä luo toisaalta erin­omaista pohjaa tie­teel­li­selle kes­kus­te­lulle ja kil­pai­le­vien näkö­kul­mien kri­ti­soi­mi­selle. Vaihtoehtoisten näkö­kul­mien runsaus on pikem­min­kin oppialan vahvuus kuin heikkous. 

'The Bab Ballads, with which are included Songs of a Savoyard 1898

Eräs ant­ro­po­lo­geja jakanut kysymys koskee sitä, onko ant­ro­po­lo­gia poh­jim­mil­taan huma­nis­ti­nen tiede vai olisiko kysy­myk­sessä sittenkin yksi luon­non­tie­teistä. Tässä artik­ke­lissa käsit­te­len Marvin Harrisin (1927−2001) kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­tista lähes­ty­mis­ta­paa, jota voisi luon­neh­tia ainakin jossain määrin luon­non­tie­teel­li­seksi.

Harris pitää eli­nym­pä­ris­töä ja tek­no­lo­giaa tekijöinä, jotka viime kädessä mää­rit­tä­vät kult­tuu­rin suunnan. Taustalla vai­kut­ta­vana aja­tuk­sena on, että ihmiset pyrkivät mak­si­moi­maan ravinnon ja eläin­pro­teii­nien riittävän määrän anne­tuissa olo­suh­teissa. Tällöin tuo­tan­to­tek­no­lo­gian ja eli­nym­pä­ris­tön muo­dos­tama perusta määrittää ylä­ra­ken­teen, johon kuuluvat myös esi­mer­kiksi uskon­nol­li­set kiellot ja käskyt. 

Harrisin mukaan kaikkien yhteis­kun­tien ja kult­tuu­rien tärkein haaste on ollut riittävän ravinnon ja eri­tyi­sesti pro­teii­nien määrän tur­vaa­mi­nen. Tästä näkö­kul­masta ihmis­kun­nan historia on ollut taistelua nälkää vastaan. Väestönkasvu on perin­tei­sesti uhannut tuo­tan­to­jär­jes­tel­mien vakautta. 

Kulttuurimaterialismin mukaan esi­mer­kiksi uskon­nol­li­set ruo­ka­ta­but voidaan selittää eko­lo­gi­silla teki­jöillä. Harrisin mukaan kult­tuu­reilla on taipumus asettaa yli­luon­nol­li­sia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhtei­sölle tuottama hyöty ver­rat­tuna kuluihin vähenee. Harrisin ajatus on siis vas­tak­kai­nen struk­tu­ra­lis­tien kuten Claude Lévi-Straussin ja Mary Douglasin aja­tuk­selle, jonka mukaan ravin­noksi kelpaavat asiat ovat ruokaa vain, mikäli ne sopivat kult­tuu­ri­sesti mää­räy­ty­nee­seen luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­mään.

A Treatise on Milk Cows, etc.

Harrisin mukaan ruo­ka­ta­buissa ei ole kyse luo­kit­te­lusta. Ne toimivat pikem­min­kin keinona, jonka avulla pyritään tur­vaa­maan riittävän tehokas ravin­non­saanti. Kulttuuri ei siis kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­min näkö­kul­masta ole riip­pu­ma­ton jär­jes­telmä, vaan sitä sää­te­le­vät luon­no­nym­pä­ris­tön asettamat rajoi­tuk­set ja mah­dol­li­suu­det.

Harris toi ant­ro­po­lo­gi­aan kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­mille tärkeän emic/​etic –jaottelun. Lyhyesti mää­ri­tel­tynä emic tar­koit­taa tut­kit­ta­vien omaa näkö­kul­maa ja etic puo­les­taan tutkijan näkö­kul­maa. Harrisin mukaan ant­ro­po­lo­gin olisi pyrittävä etic–tason seli­tyk­siin, eikä tyytyä emic–tasolle jääviin kuvauk­siin, vaikka myös ne ovat tärkeitä. 

Esimerkiksi Harris ottaa Bronislaw Malinowskin Trobriand-saaria koskevat klassiset etno­gra­fiat, eri­tyi­sesti Malinowskin kuvaaman tro­brian­di­lais­ten har­joit­ta­man kula-vaihdon. Kula-vaihdossa tro­brian­di­lai­set kulkevat pitkiä ja vaa­ral­li­sia meri­mat­koja vaih­taak­seen koti­lon­kuo­rista val­mis­tet­tuja sere­mo­nial­li­sia arvoe­si­neitä.

Malinowski korostaa, kuinka tärkeä kult­tuu­ri­nen ins­ti­tuu­tio kula-vaihto tro­brian­di­lai­sille on. Harrisin kritiikin mukaan tutkijan tulisi kyetä nousemaan tältä emic–tasolta etic–tasolle ja ymmärtää, että tut­kit­ta­vien oma käsitys näiden toiminnan taustalla vai­kut­ta­vista teki­jöistä voi olla puut­teel­li­nen. Vaikka kula-vaihto olikin tro­brian­di­lai­sille tärkeä kult­tuu­ri­nen ins­ti­tuu­tio, sen yhtey­dessä tapahtui myös muuta vaih­dan­taa, joka mate­ri­aa­li­sessa mielessä saattoi olla tär­keäm­pää kuin var­si­nai­nen kula-vaihto.

Kulttuurimaterialistinen lähes­ty­mis­tapa pyrkii selit­tä­mään ympä­ris­tö­te­ki­jöillä myös esi­mer­kiksi sellaisia ilmiöitä kuten ryhmien välinen aggressio ja sodat. Länsimaisessa arkia­jat­te­lussa sotaa pidetään usein uni­ver­saa­lina ilmiönä, osana ”ihmis­luon­toa”. Antropologit tietävät, että on myös monia yhteisöjä, joille sodan­käynti on ollut lähes tun­te­ma­tonta. Toisaalta monet alku­pe­räis­kan­sat ovat tun­net­tuja hyvin raa’asta sodan­käyn­nistä. Harrisin mukaan erot ihmis­ryh­mien aggres­sii­vi­suu­dessa selit­ty­vät viime kädessä eli­nym­pä­ris­tö­jen eroilla. Sota ei siis ole osa ihmis­luon­toa vaan kult­tuu­ri­nen sopeutuma tie­tyn­lai­siin olo­suh­tei­siin.

Harris pyrkii ajat­te­lus­saan joh­don­mu­kai­suu­teen ja uni­ver­saa­liu­teen, jonka avulla voi selittää eri ilmiöitä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi asteek­kien jumalat olivat Harrisin mukaan veren­hi­moi­sia ja ihmis­li­haan miel­ty­neitä juuri siksi, että asteek­kien eli­nym­pä­ris­tössä oli kroonista pulaa eläin­pro­teii­nista. Koska alueen väestö oli paisunut liian suureksi eikä ruoaksi sopivia ja riittävän suu­ri­ko­koi­sia eläimiä ei ollut, uhrattiin ihmisiä.

Ideologisesti ihmi­suh­reilla pyrittiin saamaan esi­mer­kiksi sadetta aikaan, mutta käy­tän­nössä kyse oli siitä, että ihmi­suh­rien avulla pyrittiin tur­vaa­maan yhteis­kun­nan eliitin riittävä pro­teii­nin­saanti. Kun uhripappi kaivaa sydämen temppelin laelle tuodun sota­van­gin rinnasta ja avustajat vie­rit­tä­vät ruumiin alas temppelin portaita, on Harrisin polee­mi­sen näke­myk­sen mukaan selvää, mitä uhrille tapahtuu: hänet syödään eliitin pidoissa.

Ihmissyönti on ant­ro­po­lo­gi­sesti mie­len­kiin­toi­nen ilmiö. Modernissa län­si­mai­sessa kult­tuu­rissa se on ehdoton tabu, mutta monien kult­tuu­rien piirissä ihmis­syön­tiä on har­joi­tettu joko sään­nöl­li­sesti tai tietyissä poik­keus­ti­lan­teissa. On epäselvää, kuinka hyvin kult­tuu­ri­ma­te­ria­lismi lopulta onnistuu selit­tä­mään sitä, miksi kan­ni­ba­lis­mia on his­to­rial­li­sesti esiin­ty­nyt. Mikäli asteekit todella söivät uhraa­mansa ihmiset, on tällä jo uhrien suuren määrän vuoksi ollut ravit­se­muk­sel­lista mer­ki­tystä. Ihmissyönti on kuitenkin monissa muissa kult­tuu­ri­sissa kon­teks­teissa ollut paljon satun­nai­sem­paa. 

Michoacán. Paisajes, tradiciones y leyendas. 2 ser

Kulttuurimaterialistinen näkökulma historiaan

Kulttuurimaterialistisen käsi­tyk­sen mukaan historiaa ohjaa väes­tön­kas­vun asettama paine tehostaa tuo­tan­to­jär­jes­tel­mää. Harrisin mie­len­kiinto kohdistuu siis yhteis­kun­nan kykyyn sopeutua val­lit­se­viin olo­suh­tei­siin. Tällainen sys­tee­mi­nen lähes­ty­mis­tapa on kriit­ti­nen sellaista kult­tuu­rie­vo­lu­tio­nis­tista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menes­tys­ta­ri­nana”. Pikemminkin tehos­ta­mi­sen hintana on usein ollut elintason lasku ja elä­män­laa­dun heik­ke­ne­mi­nen.

Kehitys ei siis kulje auto­maat­ti­sesti kohti parempaa, inhi­mil­li­sem­pää maailmaa, vaan usein pikem­min­kin kohti lisään­ty­vää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehi­ty­sas­ke­leet, joita pidämme järjen ja inhi­mil­li­syy­den voittoina, ovat mukau­tu­mista tuo­tan­to­jär­jes­tel­män nykyiseen tilaan.

Esimerkiksi län­si­mai­nen lap­si­työ­voi­man käytön kielto on seurausta kou­lu­te­tum­man työvoiman tarpeesta ja siitä, että nyky­ai­kana lasten työtä hyö­dyn­tävä teol­li­suus sijoittuu kapi­ta­lis­ti­sen maa­il­man­jär­jes­tel­män peri­fe­ri­aan.

Slaves planting and tilling.

Hyvä esimerkki siitä, että tek­no­lo­gi­nen kehitys ei johda vält­tä­mättä parempaan lop­pu­tu­lok­seen, on maan­vil­je­lyn ”kek­si­mi­nen” — niin sanottu neo­liit­ti­nen val­lan­ku­mous. Nykyisen ant­ro­po­lo­gi­sen käsi­tyk­sen mukaan met­säs­täjä-keräi­li­jöi­den elä­män­tapa oli melko vai­va­tonta. Riittävä ravinto han­kit­tiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väes­tön­kasvu ja sen ehkäi­se­mi­nen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeas­taan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syö­tä­viksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisää­mi­nen enää auta. 

Boschman living in the Roggeveld [Rogefeldt], at the Cape of Good HopeTietty alue pystyy elät­tä­mään vain tietyn määrän keräi­ly­ta­loutta har­joit­ta­via ihmisiä. Harrisin mukaan met­säs­täjä-keräi­li­jöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väes­tön­kasvu mah­dol­li­sim­man matalana. Väestönkasvua yri­tet­tiin ehkäistä muun muassa sur­maa­malla vas­ta­syn­ty­neitä.

Lopulta väes­tön­kasvu kuitenkin pakotti ihmiset maan­vil­je­li­jöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivi­kau­den ihmisille uutta hyvin­voin­tia tuottava inno­vaa­tio, vaan pak­ko­rat­kaisu tilan­teessa, jossa aiemman tuo­tan­to­ta­van tehos­ta­mi­nen ei enää ollut mah­dol­lista.

Arkeologinen todis­tusai­neisto osoittaa, että maan­vil­je­lyyn siir­ty­mi­nen heikensi ihmisten elintasoa tun­tu­vasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elät­tä­mään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maan­vil­je­lyä har­joit­ta­neet ihmis­ryh­mät syr­jäyt­ti­vät met­säs­täjä-keräi­li­jät lähes kaik­kialla, missä maan­vil­jely ylipäänsä on mah­dol­lista. Maanviljelyn omak­su­mi­nen ei johtanut aiempaa kor­keam­paan elin­ta­soon, vaan työmäärän lisään­ty­mi­seen ja elintason laskuun.

Maanviljelyyn siir­ty­mi­nen myös muutti ihmis­ryh­mien välisiä konflik­teja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konflik­tit, joissa kuoli ver­rat­tain vähän ihmisiä, muut­tui­vat maan­vil­je­lyyn siir­ty­mi­sen myötä laa­ja­mit­tai­siksi sodiksi. Maanviljelyn omak­su­mi­sen myötä ihmi­syh­tei­söt myös muut­tui­vat aiempaa ker­ros­tu­neem­miksi. Lopulta syntyivät ensim­mäi­set kes­kit­ty­neet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten val­tao­salle vapauden kaven­tu­mista ja työmäärän lisään­ty­mistä enti­ses­tään.

Harrisin mukaan mui­nai­sa­jan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maa­ta­lous­töissä köy­hyys­ra­jan tun­tu­massa, todis­ta­vat vas­taan­sa­no­mat­to­masti, ettei ihmi­se­lä­mässä ole mitään, mikä luon­nos­taan var­mis­taisi aineel­li­sen tai moraa­li­sen kehi­tyk­sen.

Slaves cutting the sugar cane

Teollinen val­lan­ku­mous ja moder­ni­saa­tio ei ole muuttanut perus­a­se­tel­maa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kun­nioit­tava cherokee tai tro­brian­di­lai­nen ei olisi suostunut. Suomessakaan tek­no­lo­gi­nen kehitys ei ole viime vuo­si­kym­me­ninä johtanut työajan lyhen­ty­mi­seen. Sen sijaan kes­kus­tel­laan siitä, kuinka työaikaa voi­tai­siin pidentää. 

Toisaalta teol­lis­tu­mi­sen myötä elintaso on noussut ainut­laa­tui­sen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teol­li­suu­den saip­pua­kuplasta. Teollistuneissa maissa tapah­tu­nut elintason nousu perustuu uusiu­tu­mat­to­mien fos­sii­lis­ten luon­non­va­ro­jen laa­ja­mit­tai­selle käytölle. Tuotantotapa ei ole kes­tä­vällä pohjalla, koska sen edel­lyt­tä­mät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulu­te­taan. Näin myös teollinen tuo­tan­to­tapa kohtaa saman perus­on­gel­man kuin aiemmat tuo­tan­to­ta­vat ihmis­kun­nan his­to­riassa. Lopulta oma toi­min­tamme johtaa siihen, että tuo­tan­to­ta­van jat­ku­mi­sen edel­ly­tyk­set katoavat. Resurssit loppuvat.

Kulttuurimaterialistinen lähes­ty­mis­tapa on hyö­dyl­li­nen myös nyky­päi­vän ilmiöitä tar­kas­tel­taessa. Esimerkiksi suurta inhi­mil­listä kär­si­mystä aiheut­ta­neen Syyrian sisäl­lis­so­dan taustalla on paitsi suur­val­to­jen poli­tiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmas­ton­muu­tok­sen vai­ku­tuk­set Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja vil­je­lys­maan tur­mel­tu­mi­nen ovat ajaneet ihmisiä kau­pun­kei­hin etsimään toi­meen­tu­lo­aan. Kun toi­meen­tu­lon mah­dol­li­suuk­sia ei kau­pun­geis­sa­kaan ole riit­tä­västi, yhteis­kun­nan vakaus heikkenee ja syntyy kas­vu­poh­jaa konflik­teille.

Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälän­hä­dän aikaan.

Mistä ruokatabut johtuvat?

Eräs kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­min mie­len­kiin­toi­sim­mista väit­teistä on se, että pitkään ant­ro­po­lo­gi­sen kiin­nos­tuk­sen kohteena olleet ruo­ka­ta­but voidaan selittää viime kädessä luon­no­nym­pä­ris­tön ja ihmi­syh­tei­sön mate­ri­aa­li­sen tuotannon välisellä dyna­mii­kalla.

Klassinen esimerkki ruo­ka­ta­buista on sianlihan syön­ti­kielto sekä juu­ta­lai­suu­dessa että islamissa. Sika on sekä juu­ta­lais­ten että muslimien mielestä saas­tai­nen eläin. Sika ei yksin­ker­tai­sesti ole ruokaa, eivätkä edes maal­lis­tu­neet juu­ta­lai­set tai muslimit vält­tä­mättä suostu syömään sitä. 

eating piggy

Kulttuurimaterialismin mukaan sian­li­han­syön­ti­kielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kas­vat­ta­mi­nen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympä­ris­tön kannalta tuhoi­saksi. Pronssikaudelle tultaessa mah­dol­li­suu­det sikojen kas­vat­ta­mi­seen luon­non­re­hulla heik­ke­ni­vät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravin­nosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä täh­täi­mellä sikojen kas­vat­ta­mi­nen voi olla hou­kut­te­le­vaa, vaikka suuressa mit­ta­kaa­vassa se olisi erittäin kallista ja sopeu­tu­mi­sen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.

Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syön­ti­kiel­lolle on siis hyvin erilainen kuin esi­mer­kiksi struk­tu­ra­lis­ti­sesta ajat­te­lusta ammen­ta­vat seli­tyk­set. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin struk­tu­ra­lis­mista vai­kut­teita saanut ant­ro­po­logi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juu­ta­lai­suu­dessa saas­tai­nen siksi, että se on eläimenä yhteen­so­pi­ma­ton mui­nai­sis­rae­li­lais­ten luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiel­let­tyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi sian­kas­va­tuk­sen eko­lo­gi­sista kus­tan­nuk­sista tai esi­mer­kiksi sian­li­hassa toisinaan esiin­ty­vään tri­kii­ni­ma­don vält­tä­mi­sestä, vaan siitä, että tietyt eläimet louk­kaa­vat luo­kit­te­lu­jär­jes­tel­män logiikkaa.

piggy digging

Jos haluaisi etsiä välit­tä­vää kantaa Douglasin ja Harrisin esit­tä­mien näke­mys­ten väliltä, voisi ajatella, että eko­lo­gi­set tekijät vai­kut­ta­vat siihen, mitkä eläin­la­jit ensi­si­jai­sesti julis­te­taan saas­tai­siksi, ja tämän jälkeen luo­kit­te­lusym­met­rian avulla kiel­let­ty­jen eläinten joukko ikään kuin vii­meis­tel­lään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kiel­le­tyistä eläimistä on voitu kieltää yksi­no­maan luo­kit­te­lusym­met­rian vuoksi.

Joillakin seuduilla sianlihan tuot­ta­mi­nen on perin­tei­sesti ollut yhdys­kun­ta­ta­lou­del­li­sesti edul­li­sem­paa. Kulttuurimaterialistille luon­no­nym­pä­ristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omak­su­taan. Tästä näkö­kul­masta tar­kas­tel­tuna islamin laa­jen­tu­mi­nen ensim­mäi­sellä vuo­si­tu­han­nella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kan­nat­ta­vaa.

Vakiintunut tabu voi myös muokata ympä­ris­töä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on mus­li­meilta pois­sul­jettu vaih­toehto, he ovat kas­vat­ta­neet vuohia, jotka pahen­ta­vat eroosiota ja tekevät sika­ta­lou­desta entistä kan­nat­ta­mat­to­mam­paa. Albaniassa metsäiset, sian­kas­va­tuk­selle otolliset seudut ovat pää­sään­töi­sesti olleet kris­tit­ty­jen asuttamia, kun taas muslimit ovat asut­ta­neet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sika­ta­lous ei kan­nat­taisi.

hindu and cowthe world.Harrisin mukaan Intian hin­du­lai­suu­teen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­ti­sesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi sil­mäyk­seltä epä­ra­tio­naa­li­selta. Tuntuu resurs­sien haas­kauk­selta, että lehmiä ei teu­ras­teta, kun niiden mai­don­tuo­tanto heikkenee, vaan niiden annetaan mie­luum­min käys­ken­nellä vapaina. 

Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nau­ta­kar­jan rooli esi­teol­li­sen Intian maa­ta­lou­dessa oli kor­vaa­ma­ton. Lehmiä tar­vit­tiin mai­don­tuo­tan­nossa ja härkiä kyn­tö­juh­tina. Intian olo­suh­teissa härät ovat perin­tei­sesti olleet vält­tä­mät­tö­miä maan­vil­je­lylle. Nautakarjan teu­ras­ta­mi­nen olisi siis ollut vastoin maan­vil­je­li­jöi­den pitkän tähtäimen etuja. 

Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esi­mer­kiksi ankarina kato­vuo­sina — maan­vil­je­li­jät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkö­kul­masta Intian uskon­to­jen kiel­tei­nen asenne lihan­syön­tiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehos­ta­mi­sesta, luon­non­va­ro­jen ehty­mi­sestä ja asu­kas­ti­hey­den kasvusta. 

Jat, a numerous tribe spread over much of north-west India. Once warriors, now mostly agriculturists. Represented by a man ploughing with oxen.

Yksinkertaistaminen kulttuurimaterialismin ongelmana?

Kulttuurimaterialistinen lähes­ty­mis­tapa voi suo­ra­vii­vai­suu­des­saan herättää vas­tus­tusta. Monet tutkijat ovatkin esit­tä­neet, että kult­tuu­ri­ma­te­ria­lismi yksin­ker­tais­taa asioita liikaa. Väestönkasvu, tek­no­lo­gia, ympäristö ja kulttuuri ovat moni­mut­kai­sem­massa vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teessa kuin kult­tuu­ri­ma­te­ria­lismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravin­noksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei vält­tä­mättä ole niin yksin­ker­taista kuin kult­tuu­ri­ma­te­ria­lis­tit esittävät. 

Antropologi Maurice Godelierin mukaan met­säs­täjä-keräi­li­jät hyö­dyn­tä­vät vain pientä osaa mah­dol­li­sista ravinnon lähteistä. Myös län­si­maissa ruoaksi kelpaavia tuotteita vali­koi­daan, eikä vain luon­non­suo­je­lul­li­sin tai tuo­tan­to­ta­lou­del­li­sin perustein. Muun muassa hyön­tei­set olisivat tuo­tan­to­kus­tan­nuk­sil­taan melko edullista ravintoa, mutta hyön­teis­ten myynti ihmis­ra­vin­noksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.

Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kult­tuu­ri­sella käyt­täy­ty­mi­sellä on aina tietyt luonnon asettamat reu­naeh­dot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää halua­mal­laan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoi­tuk­set huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kiel­tä­mään itseltään her­kul­li­sen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tule­vai­suu­dessa tekemään uhrauksia oman ”yhteis­kun­nal­li­sen tuo­tan­to­jär­jes­tel­mänsä” ole­mas­sao­lon tur­vaa­mi­sen vuoksi. Tämä voi tar­koit­taa myös esi­mer­kiksi lihan­syön­nistä tin­ki­mistä. Tai hyön­teis­ten ottamista mukaan ruo­ka­lis­talle.

agriculture


Lisää luettavaa:

Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Vastapaino.

Harris, Marvin. 1968. The Rise of Anthropological Theory. Columbia University.

Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.

Harris, Marvin. 1985. Good to Eat — Riddles of Food and Culture. Allen & Unwin.

Aiheesta lisää AntroBlogissa:

Bruno Gronow ja Ninnu Koskenalho: Hernekeitto, ruisleipä ja sirkka
Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari: Yhdessä ruokailu ja ruoan jakaminen
Matti Eräsaari: Muukalaisuus ja arvo
Saara Toukolehto: Lihan kulttuuri
Artikkelikuva ja muut kuvat: The British Library