Hämäläiseen kah­vi­se­re­mo­ni­aan kuuluu kursailu. Emäntä ilmoittaa että kahvi on kaadettu, mutta kukaan ei siirry tar­joi­lu­pöy­tään. Tunnelma on jän­nit­ty­nyt. Usean keho­tuk­sen jälkeen emäntä sanoo, että kahvi jäähtyy. Jos tämä ei riitä, hän kohdistaa sanansa suoraan jol­le­kulle, esittäen syyn miksi tämän tulee olla ensim­mäi­nen: “Olet tullut kaikkein kauimpaa”. Lopulta joku vieraista uhrautuu, kom­men­toi­den vähät­te­le­västi: “Olen lähimpänä”, “Olen vanhin”, “Mitäpä tuon on väliä”. Sanat tekevät selväksi, ettei vieras ole ensim­mäi­nen omasta tah­dos­taan.

Yhdysvaltalainen ant­ro­po­logi tutki kah­vi­se­re­mo­niaa Hämeessä 1970-luvulla, ja totesi sen kyläyh­tei­sön sosi­aa­li­suu­den perus­taksi. Olipa kyse suurista tai pienistä tapah­tu­mista, hau­ta­jai­sista tai luku­pii­rin kokoon­tu­mi­sesta, seremonia oli keskiössä.

Tahtojen taistelu emännän ja vieraiden kesken heijastaa ris­ti­rii­toja eri­lais­ten arvojen välillä. Itsenäisyys on tärkeää, niin myös yhtei­söl­li­syys ja tasa-arvo. Emäntä on tarjoilun alkaessa valta-asemassa: hän “käskee” pöytään ja antaa omastaan. Itsenäisyyttä koros­ta­vassa yhtei­sössä olisi häpeäl­listä osoittaa ala­mai­suutta ryn­tää­mällä herkkujen kimppuun. Siksi tar­joi­luja kuuluu vain maistella. Kursailu kääntää asetelman pää­lael­leen: vieraat arvioivat emännän onnis­tu­mista. Seremoniassa vah­vis­te­taan jokaisen arvo, ja myös yhteisön jäsenyys, sillä itseä ei korosteta suhteessa muihin.

Kahviseremonia on vuo­si­kym­men­ten aikana muuttunut yhteis­kun­nan mukana. Eliitin tavasta on tullut tasa-arvoa korostava seremonia, joka on mah­dol­lista toteuttaa sekä köyhissä että varak­kaissa kodeissa tar­joi­luja ja kattausta varioi­malla.


Lähde: Fredric M. Roberts 1989: the Finnish Coffee Ceremony and Notions of the Self.

Kuva: Museoviraston kuva­ko­koel­mat. Nainen kah­vi­pöy­dän ääressä vuonna 1957.