Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, VTT, dosentti. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Tämä on kak­sio­sai­sen artik­ke­lin ensim­mäi­nen osa. Toinen osa löytyy täältä.

Mehän tiedämme tuloksen!’ Ryntään puhe­li­mel­le­ni ja alan googlata. Aamupöpperöinen perhe katsoo kysyvästi. Yhdysvaltain vaa­li­tu­los. Se on selvinnyt kuudelta aamulla Suomen aikaa.

Tuijotan ruutua epä­us­koi­se­na. Clinton 204, Trump 247. Osavaltio toisensa perään on mennyt Trumpille – myös Yhdysvaltain luo­teis­kul­mas­sa, minkä kaikki olettivat olevan Clintonin. Sivun alareuna vahvistaa karun toden­nä­köi­syy­den: Trump voittaa 95 prosentin var­muu­del­la.

Varoittivathan gallupit meitä tästä – eikä kerta ole ensim­mäi­nen, kun Yhdysvaltain vaa­li­tu­los horjuttaa uskoa ihmis­kun­taan. Silti lop­pu­tu­los tuntuu liian sur­rea­lis­ti­sel­ta, epä­to­den­nä­köi­sel­tä, pelot­ta­val­ta.

Tuo valkoisen miehen arro­gans­sin ruu­mil­lis­tu­ma, tuo sek­sis­ti­nen imbesilli, sotahullu narsisti, pato­lo­gi­nen valeh­te­li­ja — uusi pre­si­dent­ti maailman vai­ku­tus­val­tai­sim­paan valtioon?!! 

Brexitin jälkeen vuosi 2016 tuntui jo pai­na­jai­sel­ta. Voisimmeko tässä kohtaa vain yhdessä tees­ken­nel­lä, ettei tätä kaikkea koskaan tapah­tu­nut?

Kuva: Flickr-käyttäjä jirotrom, CC BY-ND-NC 2.0

Donald Trumpin vaa­li­voit­to vuoden 2016 Yhdysvaltain pre­si­den­tin­vaa­leis­sa jäänee his­to­ri­aan mer­kit­tä­vä­nä suku­pol­vi­ko­ke­muk­se­na. ’Missä olit, kun kuulit, että Kennedyä oli ammuttu, että Prinsessa Diana oli kuollut, että WTC-torneihin oli hyökätty’? Kaikki kysy­myk­siä, joihin tiettyjen ikä­luok­kien edus­ta­jil­la on auto­maat­ti­nen vastaus. Samoin lienee tule­vai­suu­des­sa Brexitin ja Trumpin vaa­li­voi­ton suhteen.

Tutkijat ovat sanoneet paljon tavasta, jolla tietyt mer­ki­tyk­sel­li­set koke­muk­set yhdis­tä­vät meitä ajasta ja paikasta riip­pu­mat­ta. Tai täs­mäl­li­sem­min yhdis­tä­vät meitä, jotka jaamme tietyn saman kuvi­tel­lun todel­li­suu­den, kutsutaan sitä sitten ideo­lo­giak­si tai kult­tuu­ri­pii­rik­si.

Yhdysvaltain vaa­li­tu­lok­sen kohdalla kol­lek­tii­vi­sen tun­ne­reak­tion voi­mak­kuut­ta vahvistaa kiistatta pettymys ja pelko. Pettymys siihen, että hiljainen enemmistö on katsonut läpi sormiensa hänen ala-arvoista käyt­täy­ty­mis­tään. Että he sittenkin ovat halunneet valita joh­ta­jak­seen valkoisen miehen ennemmin kuin (valkoisen) naisen – miehen, jolla on ilmiselvä oikeus olla sekä seksisti, rasisti että ego­maa­nik­ko, ja hän on silti sovelias maailman vai­ku­tus­val­tai­sim­man valtion pää­mie­hek­si.

Pelkoja ei liene tarpeen eritellä – Trumpin let­kau­tuk­set mas­sa­kar­ko­tuk­sis­ta ja ydinaseen käytöstä selit­tä­vät itse itsensä.

Vaalituloksesta on kir­joi­tet­tu niin paljon tai­dok­kai­ta ana­lyy­se­jä, että mer­ki­tyk­sel­lis­ten lisä-äänien tar­joa­mi­nen tuntuu haas­ta­val­ta. Ja kuitenkin ant­ro­po­lo­gi­ses­ti asiaa voidaan tar­kas­tel­la toisin, tietenkin. Tässä viittaan tapaan, jolla ana­ly­soim­me vaa­li­tu­lok­sen herät­tä­miä reak­tioi­ta. Ennen kaikkea viittaan joh­to­pää­tök­siin, joita voisimme — ja meidän kenties tulisi — tästä vetää: demo­kra­tias­ta hal­lin­ta­jär­jes­tel­mä­nä sekä ’ihmis­kun­nan hie­noim­pa­na hal­lin­nol­li­se­na saa­vu­tuk­se­na’.

Sosiaalinen media ankkuroi pohdinnan oivasti. Tänä aamuna feedit olivat enna­koi­ta­vas­ti täynnä kau­his­tu­nut­ta epäuskoa, kir­ve­le­vää pet­ty­mys­tä, tyr­mis­tys­tä, suo­ra­nais­ta kauhua. Näitä seurasi muu­ta­mas­sa tunnissa häkel­lyt­tä­vä ana­lyy­si­pu­heen­vuo­ro­jen virta, jossa vaa­li­tu­los­ta on pyritty ymmär­tä­mään eri näkö­kan­noil­ta. Maaseutujen kou­lut­ta­mat­to­mien väes­tö­no­sien vie­raan­tu­mi­nen kou­lu­te­tuis­ta kau­pun­ki­lai­sis­ta sekä kau­pun­ki­lais­ten tule­vai­suu­den­vi­siois­ta toistuu sään­nön­mu­kai­ses­ti.

donal-trump-meme-let-the-memes-begin-e1443378288596

Samalla reaktiot ovat jo nyt saaneet humo­ris­ti­sia piirteitä – uutinen Kanadan maa­han­muut­to­vi­ras­ton sivujen kaa­tu­mi­ses­ta on näistä ensim­mäi­siä. Somessa kiertävät myös videot hash­ta­gil­la #DrunkDonaldTrump sekä meemit ja gifit hänen voittonsa aiheut­ta­mis­ta reak­tiois­ta – joita molempia jaoin myös itse. 

Humoristiset sävyt ovat tärkeitä, sillä ne kertovat erään hal­lin­nol­lis­ta jatkumoa tukevan elementin akti­voi­tu­mi­ses­ta. ’Presidenttimme saattaa olla hullu ja narri – mutta hän on silti meidän pre­si­dent­tim­me.’ Mitä kulta-aikoja poliit­ti­sel­le satii­ril­le tulevat vuodet lupaa­vat­kaan! Kuka vielä luuli, ettei George W:n aika­kaut­ta voisi ylittää!

Toisin sanoen huumori, nauru kyynelten läpi, kertoo aske­lees­ta joka seuraa alun tyr­mis­tys­tä. Vaalitulos tullaan hyväk­sy­mään ilman mer­kit­tä­viä haasteita. Vaalit olivat kiistatta rehdit. Ne täyttivät kaikki demo­kraat­ti­sen hal­lin­ta­jär­jes­tel­män tär­keim­mät piirteet: avoimen mah­dol­li­suu­den hakeutua ehdok­kaak­si, julkisen kam­pan­join­nin, kansan tahdon ilmaisun vaa­li­päi­vä­nä äänes­ty­suur­nil­la.

Olkoonkin, että kansa oli tässä kohtaa legen­daa­ri­sen jakau­tu­nut. Tästäkin huo­li­mat­ta meidän roolimme on hyväksyä ja kun­nioit­taa demo­kraat­ti­sen prosessin tulosta.

Onko asia lopulta näin? Kuinka pitkälle kol­lek­tii­vi­sen uskol­li­suu­tem­me tällaisia mie­li­val­tai­suuk­sia tuot­ta­viin jär­jes­tel­miin täytyy ulottua – missä kohtaa olisi tarpeen vetää joh­to­pää­tök­set, viheltää peli poikki ja irtaantua massoista, oli niiden tahto mikä tahansa? Näistä poh­din­nois­ta jatkamme huomenna!

Lue artik­ke­lin seuraava osa tästä. 


ArtikkelikuvaJosh Parris, CC BY 2.0