Siirry suoraan sisältöön

Yksin Pohjantähden alla

Arman Pohjantähden alla -dokumenttisarjan viides jakso (esitetty 3.5. 2016) käsitteli vanhustenhoitoa ja vanhusten yksinäisyyttä. Vanhustenhoito on kuuma puheenaihe, joka nousee Suomessa otsikoihin tasaisin väliajoin – valitettavasti yleensä epäkohtien, rikkeiden tai resurssipulan takia. Yksi suurimmista ikääntyvän väestön ongelmista on kasvava yksinäisyys. Moni vanhus elää yksin kotihoidon varassa, ja on vaarassa syrjäytyä. Diakonissalaitoksen Seniori-Vamos -hanke, joka on erikoistunut syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien vanhusten etsimiseen ja tukemiseen, saa runsaasti yhteydenottoja juuri yksinäisyyteen liittyen. Yksinäisyys vaivaa osaa asukkaista myös erilaisissa hoitolaitoksissa, joissa seuraa periaatteessa olisi saatavilla. Kuten jakson avannut tietoisku kertoi:

”Tutkimuksen mukaan 36-39% ikääntyneistä suomalaisista tuntee itsensä yksinäiseksi. Yksinäisyyden on todettu lisäävän kuolleisuutta sekä pysyvään laitoshoitoon joutumista”.

Kenen vastuulla on huolehtia vanhuksista, kun he eivät enää pysty huolehtimaan itsestään? Eri kulttuurit antavat kysymykseen erilaisia vastauksia. Yksilökeskeisillä kulttuureilla, kuten omallamme, ja yhteisöllisillä kulttuureilla on erilaisia tapoja hahmottaa perhettä ja sosiaalisia suhteita. Länsimaalaista individualismia korostavassa ajattelussa toisista huolehtiminen ei ole ongelmatonta. Yksilön tehtävä on keskittyä toteuttamaan omaa henkilökohtaista polkuaan ja toisten avun varaan joutuminen on ristiriidassa tämän autonomian ihanteen kanssa. Vanhustenhoito jää hyvinvointivaltion – ja kasvavassa määrin kenties myös yritysten – tehtäväksi.

Monissa yhteisöllisissä kulttuureissa tilanne on kovin toisenlainen. Vanhusten ja lasten hoitoa pidetään suvun, joskus jopa koko kyläyhteisön yhteisenä, jokapäiväisenä tehtävänä.

Ammattihenkilöstö ei korvaa omaisia

Laitoksissa asuvien vanhusten omaisvierailujen määrä vaihtelee elämäntilanteiden ja perhesuhteiden mukaan. Onnekkaimmat pääsevät esimerkiksi viettämään juhlapyhiä lastensa luokse. Osaa asukkaista omaiset käyvät tapaamassa joka päivä. Työ- ja perhe-elämä on kuitenkin kiireistä, ja joidenkin seniorien omaiset eivät kiireidensä puitteissa ehdi vierailemaan vanhempiensa tai isovanhempiensa luona niin usein kuin toivottaisiin. Hoitajista saattaakin muodostua asukkaille eräänlainen perhe, kun omahoitajien ja asukkaiden välille muodostuu läheisiä suhteita.

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Naval Surface Warriors, CC BY-SA 2.0

Armanin ohjelmassa esiintynyt ylilääkäri Arto Tennilä nosti esiin tärkeän, liian vähälle huomiolle jääneen aspektin sosiaali- ja terveysuudistusta. Omaisten tuki on resurssi, jota ei nähdä tai aktivoida tällä hetkellä riittävästi. Lääketieteellinen hoito kuuluu luonnollisesti terveydenhuollon piiriin, mutta erottamattomana parina sen rinnalla kulkee hoiva, joka tarkoittaa auttavia käsiä ja läsnäoloa. Ylilääkärin mukaan asiaa hoitamaan olisi syytä pikaisesti perustaa kansanliike. Sodan jälkeisen sukupolven palvelutarpeet tulevat lähivuosina kasvamaan räjähdysmäisesti, ja on hyvin tiedossa että yhteiskunnan huoltosuhde kääntyy entistä pahemmin päälaelleen.

Väestöliiton “Sukupolvien vuorovaikutus” -tutkimuksessa kartoitettiin aikuisten lasten auttamisasenteita. Enemmistö vastaajista oli sitä mieltä, että vanhusten taloudellinen tukeminen ja arkipäivän askareissa auttaminen on hyvinvointivaltion velvollisuus. Noin puolet näki, että hoivavastuu jakautuu tasaisesti perheen ja valtion kesken. Omien vanhempien ja isovanhempien auttamista ei siis koeta ensisijaisesti jälkikasvun velvoitteena. Tämä aiheuttaa suuria paineita vanhustenhoidolle.

Sama paine on havaittu myös muissa maissa. Kiinassa lisääntynyt kaupungistuminen on johtanut tilanteeseen, jossa nuoret ikäpolvet muuttavat työn perässä kaupunkeihin, vanhusten jäädessä keskenään maaseudulle.  Tilanteeseen on etsitty helpotusta poikkeuksellisin keinoin. Vuonna 2013 voimaan tulleessa laissa aikuisia lapsia velvoitetaan vierailemaan ikääntyneiden vanhempiensa luona säännöllisesti. Lasten tulee pitää huolta vanhempiensa “henkisistä tarpeista” ja kohdella heitä kunnioittavasti. Lainrikkojaa voi uhata sakko- tai jopa vankeusrangaistus.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Muistisairaudet ovat omaishoidon ja omaisilta saatavan hoivan kannalta erityisen vaikeita. Muistojen kadotessa henkilön kokemus oman elämänsä narratiivista katkeaa tai vähintäänkin muuttuu radikaalisti. Tämä heijastuu sairastuneen käytöksessä tavoilla, jotka muuttavat hänen statustaan sosiaalisena henkilönä. Muistisairauden edetessä ennalta-arvaamatonta tahtia myös status käy läpi jatkuvaa uudelleenjärjestelyä. Omaisten saattaa olla hyvin vaikeaa sopeutua tällaiseen nopeaan muutokseen, sillä radikaalit muutokset yhden perheenjäsenen sosiaalisessa persoonassa heijastuvat väistämättä myös perheen muiden jäsenten välisiin sosiaalisiin suhteisiin.

Ohjelmassa esiintyneen Hannelen äiti Sirkka on elänyt viitisen vuotta hoitokodissa. Arman kysyi Hannelelta, minkä viestin hän antaisi muille samassa tilanteessa oleville. Hannele kehotti vierailemaan vanhusten luona, vaikka näillä olisi muistisairaus. Muistisairaudesta kärsivä vanhus ei välttämättä muista perheenjäsenten visiittejä, mutta se ei tarkoita etteikö niillä olisi vaikutusta hänen elämäänsä. Myös muistisairas aistii, ellei kukaan käy katsomassa. Muistisairaan Unton vaimo Marja puolestaan kommentoi Armanille hoitokodin elämää ja sen epäkohtia, ja toi esiin merkittävän muutoksen suomalaisessa kulttuurissa:

”Se mua murehduttaa, että perheyhteydet on niin muuttunu. Ennen oli viikonlopun ohjelma se että otettii mukulat mukaan ja mentii isän ja äidin luo kahville. Kuinka moni tekee sitä enää muutaku syntymäpäivinä,  jouluna ja äitienpäivinä? Lapset ei opi siihen että seurustellaan eri ikäluokkien kesken. Se ei petaa sitä tulevaa, että ne lapset näkis kun isovanhemmat ja omatkin vanhemmat vanhenee.”

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä marina guimarães, CC BY-SA 2.0

Sukupolvien välistä vuorovaikutusta ja auttamista Suomessa tutkiva Gentrans-hanke on Suomen Akatemian rahoittama tutkimusprojekti. Sen tutkimustulokset osoittavat, että sukulaisapu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja että se pätee kaikkein eniten juuri biologisiin sukulaisiin. Lähisukulaisuuden korostaminen avunannossa tuntuu meille täysin luonnolliselta, mutta maailmalta löytyy myös yhteisöjä joiden parissa biologinen sukulaisuus ei ole samalla tavalla hallitseva yhteyden määrittäjä kuin meillä.

Gentrans-kyselyyn vastanneista noin puolet oli sitä mieltä, että vanhusten auttaminen arkipäivän askareissa on sekä perheen että yhteiskunnan vastuulla. Hieman yli kolmannes suurista ikäluokista ja heidän lapsistaan pitää vanhusten käytännön auttamista pääasiassa tai jopa yksinomaan yhteiskunnan tehtävänä. Sama pätee hoivavastuuseen: enemmän kuin kolme neljästä suurten ikäluokkien edustajasta näkee myös tämän kuuluvan pääasiassa yhteiskunnalle. Suuret ikäluokat toimivat käsitystensä mukaisesti, ja tarjoavat itse enemmän apua lapsilleen kuin vanhemmilleen. Avun virtaus on siis ainakin tämän sukupolven tapauksessa enemmän alas- kuin ylöspäin sukulinjaa pitkin.

Väestöliiton tutkimusraportti sukupolvien vuorovaikutuksesta puolestaan kertoo, että aikuiset lapset pitivät vähemmän yhteyttä vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja isovanhempiinsa vuonna 2012 kuin 2007. Suuret ikäluokat pitivät vähemmän yhteyttä sekä lapsiinsa että vanhempiinsa vuonna 2012 kuin 2007. Kaiken sorttinen vuorovaikutus sukupolvien välillä näyttää siis olevan laskussa. Eivätkö notkeasti erilaisiin viestintätarpeisiin taipuvan mobiiliteknologian työkalut riitäkään tuomaan meille lisää yhteyttä toisiimme?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Kodista hoitokotiin

Länsimaisessa kulttuurissa vanhus menettää henkilöytensä siirtyessään “tavallisen” elämän piiristä hoitolaitokseen. Täysivaltainen henkilö hahmotetaan meillä yksilöksi, joka ei ole riippuvainen muista. Määritelmä sulkee ulkopuolelleen muun muassa lapset, vaikeasti vammaiset sekä vanhukset, ja pudottaa nämä ryhmät yhteiskunnan marginaaliin. Heillä ei ole täysivaltaista toimijuutta. Heidän mielipiteitään ei kuunnella samalla kunnioituksella kuin muiden, ja heidän ajatuksiaan pidetään tavalla tai toisella hölynpölynä. Lisäksi heidän yksilönvapauttaan rajoitetaan monin tavoin – vanhusten tapauksessa kenties hoitolaitoksessa, lasten kohdalla tietenkin huoltajan toimesta.

Arman vietti aikaa Vantaalla sijaitsevassa hoivakodissa,  joka pyrkii pois laitosmaisesta hoidosta. Se järjestää tehostettua asumispalvelua vanhuksille, jotka eivät enää pärjää kotona tai palvelutalossa. Hoitokodeissa ympäri Suomea on tapahtumassa vanhustyön kulttuurimuutos, jossa laitosmaisuudesta pyritään kohti elämänmakuisuutta. Elämänmakuisen hoidon konseptiin kuuluu perushoidon lisäksi hyvää ruokaa sekä toimintaa ja virikkeitä askartelusta vatsatanssiin. Siihen, että asukkaan itsensä olisi helppoa kokea hoitolaitos kodikseen, saattaa kuitenkin olla vielä pitkä matka. Kuten vanhustenhoidossa työskentelevä henkilö ohjelmassa kertoi, asukkaiden suurin haaste on usein omasta kodista luopuminen ja uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin tottuminen. Suomessa puhutaan siitä, että vanhainkodit laitostuvat vaikka niiden pitäisi olla koteja. Koti on kuitenkin paljon enemmän kuin mukavalta tuntuva asuinpaikka.

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Kuva: Flickr-käyttäjä Jeffrey Smith, CC BY-ND 2.0

Chicagolaisia vanhuksia tutkinut Elana D. Buch näkee kotona tai laitoksessa asumista koskevan kysymyksen sosiaalisen henkilöyden näyttämönä. Hyvä vanhuus tarkoittaa euroamerikkalaisessa kulttuurissa kykyä entisen kaltaiseen itsenäiseen toimintaan, yhteiskunnallisesti muuttumatonta sosiaalista statusta ja ideaalitilanteessa vanhenemisen visuaalisten merkkien vähäisyyttä. Ihmisen sosiaalinen henkilöys on vaakalaudalla, kun nämä ominaisuudet alkavat rappeutua. Omasta kodista laitokseen muuttaminen on Buchin analyysissa sekä symbolinen että hyvin konkreettinen raja, jonka ylittäminen on ensiaskel sosiaaliseen kuolemaan johtavalla tiellä.

Rituaaleja viime vuosisadan alussa paljon pohtinut Arnold van Gennep paikallisti sosiaalisen henkilön statuksen muutokset erilaisiin siirtymäriitteihin, joiden myötä tytöstä tulee nainen, kisällistä mestari ja nuorukaisesta isä. Elämänvaiheiden muuttumiseen liittyy ympäri maailmaa useimmiten juhlallisia siirtymäriittejä. Vanhainkotiin siirtyminen tekee tässä poikkeuksen: se on siirtymäriitti, jota vastustetaan usein viimeiseen saakka. Kotona asuville vanhuksille suunnatut kodinhoidon palvelut toimivatkin Buchin mukaan kilpinä, jotka suojaavat horisontissa väijyvältä sosiaaliselta kuolemalta. Tämän vuoksi niiden merkitys yksilöille on merkittävästi suurempi kuin mitä palvelusuhteiden pinnallinen tarkastelu antaa ymmärtää.

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

Antropologisessa tutkimuksessa on kartoitettu monenlaisia perhe- ja sukulaisuussuhteita. Myös käsitykset hyvästä tai oikeanlaisesta vanhuudesta vaihtelevat merkittävästi kulttuurien välillä. Bengalilaista kyläyhteisöä Intiassa tutkinut antropologi Sarah Lamb huomasi, että kuolemaan liitettiin yhteisössä vahvasti ajatus erilaisten siteiden katkaisemisesta – ennen kaikkea sosiaalisten siteiden. Katkaiseminen oli pitkä ja ritualisoitu prosessi, joka tuli mieluusti aloittaa hyvissä ajoin ennen kuolemaa. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että vahvaksi jääneet siteet pitäisivät vanhusta pauloissaan kuoleman koittaessa. Tällöin kuolleen henki jäisi leijumaan kyläläisten ylle “nälkäisenä ja yksinäisenä, ruumiista irronneena haamuna”. Oli siis kaikkien edun mukaista, että kuoleman kynnyksellä vanhukset irtaannutettiin ympäröivästä yhteisöstä.

Myös länsimaissa vanhukset tietyssä mielessä irtaannutetaan ympäröivästä yhteisöstä. Yksinäisen vanhuuden yleistyminen kertoo siitä, että individualistisen kulttuurimme tuloksena emme ole varustautuneita käsittelemään väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteen muutoksesta seuraavia sosiaalisia ja inhimillisiä ongelmia. Kenties yhteisöllisemmistä kulttuureista saapuvilla maahanmuuttajilla on tuoda keskusteluun hyödyllisiä ja toimivia kulttuurivaikutteita.

AntroBlogin ajankohtaistoimitus kommentoi Arman Pohjantähden alla -sarjan jaksoja antropologisesta näkökulmasta syventäen keskustelua myös yhteiskuntatieteelliseen suuntaan.


 

Lue lisää

Sukupolvien ketju -raportti 

Väestöliiton tutkimusraportti sukupolvien vuorovaikutuksesta

Sarah Lamb: White Saris and Sweet Mangoes: Aging, Gender, and Body in North India. Berkeley, University of California Press.

Elana D. Buch: Making Care Work: Sustaining Personhood and Reproducing Inequality in Home Care of Older Adults in Chicago, Il. Proquest, Umi Dissertation Publishing.

Artikkelikuva: Flickr-käyttäjä Borya, CC BY-SA 2.0

Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Ninnu Koskenalho

Ninnu Koskenalho on tiedeviestintään erikoistunut antropologi ja AntroBlogin toinen perustaja. Hän toimi julkaisun päätoimittajana yhdessä Suvi Jaakkolan kanssa vuoteen 2023 saakka ja työskentelee tällä hetkellä freelance-kirjoittajana. Generalistina Ninnua kiinnostaa vähän kaikki - muun muassa ihmismielen narratiivisuus, psykologinen antropologia, rakkaus, mystikot ja uskonnot, tekoäly ja peliteknologia, sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus ja radikaalit, yllättävät näkökulmat.Katso kirjoittajan artikkelit

nv-author-image

Suvi Jaakkola

Suvi Jaakkola on valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta, kulttuurinen konsultti, vapaa tiedetoimittaja ja yksi AntroBlogin perustajista.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *