Siirry suoraan sisältöön

Muukalaisuus ja arvo

Kuuluisa ranskalainen antropologi Claude Lévi-Strauss pohjasi jo 1949 ideansa kulttuurien olemassaolosta ajatukseen, jossa kaksi ihmisryhmää joutuu vaihtamaan puolisoita keskenään taatakseen oman ryhmän jatkuvuuden. Vaihtokauppoihin ryhtyminen tekee kummankin osapuolen tietoisiksi kulttuurieroista ja kulttuurisista rajoista. Kumpikin ymmärtää olevansa vähän toista normaalimpia, vähän enemmän ihmisiä, tai vain yksinkertaisesti parempia kuin oudot naapurit.

Lévi-Strauss palasi tähän teemaan kahdessa UNESCOlle kirjoittamassaan esseessä, jotka julkaistiin suomeksikin Rotu, historia ja kulttuuri -kirjana vuonna 2004. Näissä esseissä Lévi-Strauss tuo hyvin voimakkaasti esille näkemyksen siitä, että eriasteinen ”me ja muut” -ajattelu on yhteistä luultavasti miltei kaikille ihmisyhteisöille. Tämän vuoksi niin monilla kansoilla on esimerkiksi tapana viitata itseensä jollakin ”hyvää”, ”todellista” tai yksinkertaisesti ”ihmistä” merkitsevällä termillä, kun taas naapureihin viitataan tyypillisesti sellaisilla termeillä kuin ”tomppelit” tai ”paviaanit”.

“an essential characteristic of man disappears outside the limits of the group” (Claude Lévi-Strauss: 1970: 46)

Samaa ajatusta ilmentävät myös ilkeät 1900-luvun alkupuolella Suomessa kerätyt syntytarinat, jotka tarjoavat hyvinkin lévi-straussilaisia selityksiä kulttuurierolle. Synnyt-kirjassa (Paasio 1976) julkaistuissa syntytarinoissa mustalainen saa alkunsa siitä, kun Kain ottaa mustaharjaisen tamman akakseen, hurri siitä kun Ruotsissa asunut mies saa sian tiineeksi ja häpeissään laittaa sen ajelehtimaan veneessä Pohjanlahdelle. Ryssän puolestaan selitetään haisevan, koska se ei ole vielä täysin kehittynyt ihmiseksi vaan sillä on housuissaan mätänevä hännän jäänne.

Tämä on karua luettavaa, vaikka onkin Lévi-Straussin mukaan hyvin yleistä. Lévi-Strauss kuitenkin peräänkuulutti keskusteluun jonkinlaista aste-erojen ymmärrystä: naapureiden keskinäinen pilkka esimerkiksi eroaa rasismista siinä, että rasismi on valta-asemasta käsin saneltu oppi, jossa toinen osapuoli saa yksin muuntaa ylemmyydentuntonsa faktaksi. Nykykeskustelussa ”rodun” korvaavat yleensä kulttuuriin ja uskontoon perustuvat argumentit, joten rasismi käsitteenä on vanhentunut. Kysymys siitä, kenen ehdoilla kulttuurieroa käsitteellistetään, ei ole.

Kuten Lévi-Strausskin muistuttaa, meidän ja muiden vastakkain asettaminen ei aina ole läpeensä negatiivista – siis muukalaisuuden tai erilaisuuden pelkoa tai väheksyntää – vaan muukalaiseen liitetty eksotiikka voi saada myös positiivisen arvolatauksen.

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vieraanvaraisuuden käsitteestä. Kuva: Rubens / Wikimedia Commons

Xenia on lähtöisin antiikin Kreikan vieraanvaraisuuden käsitteestä. Kuva: Rubens / Wikimedia Commons (CC0)

Muukalaispelon vastakohtaa, ksenofiliaa, analysoi Helsingissä huhtikuussa 2013 pidetyssä esitelmässään antropologi Rupert Stasch. Stasch on tehnyt tutkimusta Länsi-Papualla asuvan korowai-kansan parissa. Korowait ovat kansa, jonka ”villeydestä” on tehty suorastaan tavaramerkki: ihmiset matkustavat eri puolilta maailmaa viettämään aikaa näiden ”aitojen villien” keskuudessa. Juuri korowaiden luona on kuvattu esimerkiksi Madventures-sarjan jakso, jossa tutustutaan “kivikautisiin” ihmisiin, jotka eivät tiedä asuvansa maailmassa saati Indonesiassa”.

Stasch kertoo, että korowaiden ja heidän länsimaisten vieraidensa väliset kohtaamiset ovat tilanteita, joissa kumpikin osapuoli tunnistaa toisessa jonkin positiivisen arvon, jonka itseltä koetaan puuttuvan. Rikkaat länsimaiset turistit ihailevat korowaita, jotka ovat puhtaita ja turmeltumattomia; korowait ihailevat turistien maailmaa, jossa vaikeasti saavutettavat tavarat ja raha ovat aina saatavilla. Tai kuten Stasch asian ilmaisee:

”Korowait ihailevat eksoottisia turisteja, jotka ovat yhtä heitä ympäröivän hyödyketarjonnan kanssa eivätkä joudu hankkimaan elantoaan vaivalloisesti metsästä. Turistit ihailevat eksoottisia korowaita, jotka ovat yhtä heitä ympäröivän metsän kanssa eivätkä joudu hankkimaan elantoaan vaivalloisesti hyödykkeinä.”

Mutta kyse ei ole näin suppeasta ksenofilian ajatuksesta. Saman ilmiön piiriin kuuluviksi voidaan laskea myös sellaiset ilmenemismuodot kuten länsimaissa yleinen aasialaisen henkisyyden, aistillisuuden tai taiteiden ihailu – ja miksei myös liike-elämästä tuttu englanninkielisiin toimenkuviin liitetty arvovalta.

Näyttääkseen kuinka laaja-alaisesta ilmiöstä on kyse, Stasch on laatinut pelkistetyn typologian motiiveista, joiden alle useimmat ksenofilian muodot voidaan luokitella.

Staschin typologia kattaa niin Pochahontasin ja Tanssii susien kanssa -tyyppisten elokuvien ilmentämän, dominoituun ryhmään kohdistuvan, anteeksipyynnön omaisen jalustalle nostamisen, kuin myös luovuuteen ja vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamiseen liittyvän eksotisoinnin. Se sisältää myös utopistisen ksenofilian, jossa jokin ihmisryhmä saa tehtäväkseen edustaa toisen ryhmän itsessään kokemaa puutetta tai epäonnistumista.

Staschin laatimasta typologiasta nostan tässä esille kaksi teemaa, jotka toistuvat erityisen usein itselleni tutuimmassa Tyynenmeren antropologiassa:

1) Ksenofilia, jossa muukalaiset tai toiset vahvistavat yhteisön omia arvoja tai normeja osoittamalla niiden konkreettiset rajat. Klassinen esimerkki on muukalaiskuninkaan hahmo. Tyynellämerellä (Polynesiassa) vaikuttaneet muukalaiskuninkaat olivat määritelmällisesti vieraita ja siten paikallisten sääntöjen ulottumattomissa. He olivat arvaamattomia, usein häikäilemättömiä vallankäyttäjiä, joiden valta-asema pohjautui nimenomaisesti siihen, etteivät he olleet osa alkuperäistä, vallitsevaa järjestystä.

2) Ksenofilia, jossa eksoottinen ulkopuolinen mielletään hyväksi puhtaasti ulkopuolisuutensa takia. Se ilmentää kauas tämän hetkisen kontekstin tuolle puolen ulottuvaa yhteyttä jonkin sellaisen kaukaisen arvon lähteille, joka on paikallisesti niukkaa tai muuten haluttavaa.

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Malinowski Trobriand-saarilla. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Jälkimmäinen ksenofilian tyyppi tai motiivi löytyy jo esimerkiksi Bronislaw Malinowskin 1922 julkaistusta klassikosta Argonauts of the Western Pacific. Malinowskin teos loi perustan talouden antropologialle yhdessä Marcel Maussin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen Lahjan kanssa, jossa Mauss teoretisoi Malinowskin aineistoja.

Malinowskin oivallus pähkinänkuoressa oli, että Papua-Uudessa-Guineassa sijaitsevien Trobriand-saarten asukkaat olivat valmiita matkaamaan kanooteilla satoja kilometrejä kerrallaan. He varustivat työläitä retkikuntia ja tekivät vaarallisia  merimatkoja suorittaakseen perillä vaihtokauppoja, joissa ei taloustieteen näkökulmasta ollut mitään järkeä. Malinowski mielsi saariryhmän ”ringiksi” tai kehäksi, jossa yhdenlaiset arvotavarat (punaisista simpukankuorista tehdyt soulava-kaulakorut) kiertävät myötäpäivään ja toiset (valkoisista simpukoista tehdyt mwali-rannerenkaat) kiertävät vastapäivään niin, että vastaanottaessasi yhdenlaisen arvotavan sinun on annettava vaihdossa takaisin toisenlainen. Kirjansa johdannossa Malinowski selittää oivallustaan näin:

“Vietettyäni kuusi vuotta Etelämerellä ja Australiassa palasin lopulta Eurooppaan ja lähdin katselemaan nähtävyyksiä Edinburghin linnaan, missä minulle esiteltiin kruununjalokiviä. […] Katsellessani niitä ja pohtiessani, kuinka rumilta, hyödyttömiltä, kömpelöiltä ja jopa mauttomilta ne näyttivät, minut valtasi tunne että […] olin hiljattain nähnyt useita muita samankaltaisia esineitä, joilla oli ollut samankaltainen vaikutus minuun. Silloin mieleeni kohosi näky alkuasukaskylästä korallihiekalla sekä pienestä, huterasta korokkeesta jollaisia tilapäisesti rakennettiin pandanuskatosten alle. Koroketta ympäröi joukko ruskeita, alastomia miehiä, joista yksi esitteli minulle pitkiä kapeita punaisia helminauhoja ja suuria valkoisia, loppuun kuluneita esineitä – kömpelön näköisiä ja rasvaisen tuntuisia.”

Sekä skotlantilaisia kruununjalokiviä että trobriandlaisia arvotavaroita, Malinowski summaa lopulta,

“pidetään arvossa niitä ympäröivän historiallisen tunteellisuuden vuoksi. Kuinka ikinä ruma, hyödytön ja – nykyisillä mittareilla – arvoton jokin esine onkin, se on ollut mukana historiallisissa tapahtumissa ja kulkenut historiallisten henkilöiden käsien kautta, ja on sen vuoksi sentimentaalisten assosiaatioiden pysyvä välikappale…” (1922: 88–89, oma käännös).

Malinowski siis sanoo, että hänen tarkastelemansa esineet ovat käytännössä täysin hyödyttömiä. Ihmiset pitävät niitä arvossa koska ne ilmentävät rumuudellaan, kuluneisuudellaan ja rasvaisuudellaan sentimentaalista arvoa eli sosiaalista historiaa: yhteyttä toisiin, etäisiin ihmisiin. Malinowski tekee selväksi, että merkittävä osa trobriand-saarelaisten käyttämien esineiden arvosta muodostuu juuri siitä, että ne tulevat kaukaa, ulkopuolelta.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoastaan Malinowskin Trobriand-saarilta löytämä ilmiö, vaan laajalti Oseanian kulttuurialueella tunnettu malli. Paikallisesti korkealle arvostetut tavarat (samoin kuin ihmiset) nähdään alkuperältään muukalaisina – usein jopa silloin, kun (esi)historiallinen todistusaineisto osoittaa, että nämä arvostetut muukalaiset olivat itse asiassa alkuperältään paikallisia. Esimerkiksi antropologien paljon tutkimat vaihdannan välineet – ”rahat” – on Tyynellämerellä mielletty vierasperäisiksi esineiksi, joiden alkuperä paikallisyhteisön tuolla puolen tekee niistä erityisiä ja arvokkaita. Sama ilmiö tunnetaan Oseanian ulkopuolellakin, Länsi-Afrikassa vaihdetuista simpukankuorista ja lasihelmistä perus-Suomen piparkakkuihin.

Ksenofobia, jossa muukalaisuus nähdään negatiivisena, jopa pelottavana asiana, lienee yleisempi tapa suhtautua eksoottiseen muukalaiseen kuin vastakohtansa. Ksenofiliassa – tai ainakin monissa sen ilmenemismuodoissa – on kuitenkin pohjimmiltaan kyse samasta ilmiöstä, jossa muukalaiset nähdään ”vähemmän ihmisinä” kuin paikallinen ryhmä tai yhteisö. Kyse on siis eri tavalla oman normaaliuden ja kaiken siitä poikkeavan arvottamisesta.

En edes yritä spekuloida sitä, miksi jotkut kulttuurit ovat ksenofilisempiä kuin toiset. Sen sijaan päätän tekstini ensimmäisen osan esimerkillä, johon opettajani Jukka Siikala on aina ollut erityisen mieltynyt. Aisopoksen eläinfaabelit ovat jo kauan sitten kulkeutuneet myös Uuteen-Seelantiin, missä ne ovat muuttuneet osaksi paikallista kertomaperinnettä. Meilläkin melkoista suosiota nauttiva tarina heinäsirkasta ja muurahaisista muuttuu maoriversiona muotoon, jossa muurahaiset työskentelevät ahkerasti ja keräävät ruokaa varastoon, heinäsirkka puolestaan ei. Talven tullen heinäsirkka saapuu pyytämään apua muurahaisilta. Ja mikä on tarinan opetus? Että meitä on totta vieköön moneen lähtöön.

Muukalaisten arvo Fidžillä

Vuonna 2013 julkaistussa väitöskirjatutkimuksessani olen tarkastellut arvoa käsitteen laajassa ja antropologisessa merkityksessä Fidži-saarilla kerätyn aineiston valossa. Tässä tahdon nostaa oman tutkimusaineistoni kautta esille sen, mitä ksenofilinen orientaatio voi käytännössä tarkoittaa.

Esikoloniaalista Fidžiä voidaan luonnehtia yhteiskunnaksi, jossa muukalaisuus sai positiivisen arvolatauksen aina siinä määrin, että muukalaisuuden arvo määritti niin poliittista järjestystä kuin myös taloudellista arvoa. Kolonisaatioon saakka Fidžiä hallitsivat korkea-arvoiset muukalaiskuninkaat. Saarten suurten päällikködynastioiden myyttisten esi-isien oletettiin olleen mereltä saapuneita muukalaisia, joiden jälkeläiset luettiin myös muukalaisiin. Tätä seikkaa korostaakseen fidžiläiset päälliköt pukeutuivat tongalaisiin vaatteisiin ja koristelivat itsensä tongalaisilla koruilla, omaksuivat tongalaisia arvonimiä ja varsinkin itäisellä Fidžillä avioituivat tongalaisten kanssa.

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille päätyneistä merimiehistä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Kuvaus 1800-luvun alussa Fidžille päätyneistä merimiehistä. Kuva: Wikimedia Commons (CCO)

Lisäksi päälliköt ympäröivät itsensä muilla muukalaisilla, jotka omalla läheisyydellään muistuttivat päälliköiden muukalaisstatuksesta. Ennen eurooppalaisten laajamittaista saapumista saarille fidžiläisten päälliköiden seuralaisina, henkivartijoina ja palvelijoina toimivat tongalaiset, tahitilaiset, samoalaiset ja muut saarille rantautuneet muukalaiset. Myöhemmin näitä rooleja täyttivät myös eurooppalaisilta laivoilta loikanneet merimiehet, jotka Fidžillä saavuttivat paremman elämän kuin se, joka heitä olisi eurooppalaisissa satamakaupungeissa odottanut. Suomessakin kerrotaan taruja suomalaisesta merimiehestä, jonka väitettiin kohonneen avioliiton myötä päälliköksi 1900-luvun alun Fidžillä. Ja vaikka myyttisen Otto Toivaisen ”kuninkuuteen” on parasta suhtautua vähintäänkin skeptisesti, keskisuomalainen muukalainen olisi saanut Fidžillä niin hyvän vastaanoton, että se olisi voinut johtaa hänet monenlaisiin harhakäsityksiin.

Vielä 1900-luvun alussa fidžiläiset päälliköt olivat ”kai tani” eli ”toisenlaisia ihmisiä”, tai ”vulagi” eli ”vieraita” ja ”muukalaisia”. Antropologi A. M. Hocart käänsi tämän fidžinkielellä ”vierasta” merkitsevän sanan jopa muotoon ”taivaallinen jumala” – niin vahva oli muukalais-hallitsijoihin kohdistunut kunnioitus saarilla vielä siirtomaakauden ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päälliköiden ja kansan keskinäisiä suhteita olisi aina määrittänyt lämmin muukalaisrakkaus. Itse asiassa päälliköt olivat monin paikoin tunnettuja epäinhimillisestä voimankäytöstään, eivätkä kaikki saarille rantautuneet muukalaisetkaan saaneet osakseen hellän rakastavaa vastaanottoa. Länsimaiset löytöretkeilijätkin ”löysivät” Fidžin vasta verrattain myöhään. Syy oli osittain siinä, että vaikka Fidži-saarista olivat kuulleet lukuisat merenkävijät aina James Cookista lähtien, oli Fidži naapurikansojen tarinoissa epävieraanvaraisten ihmissyöjien tyyssija.

Mutta tavallaan juuri tämä teki muukalaisuudesta arvokasta. Epäinhimillisyys oli yli-inhimillisyyden kääntöpuoli. Ajatuksen voi rinnastaa tutkimus- tai palveluorganisaatioon tuotuun talous- tai muutosjohtajaan, joka häikäilemättömänä muukalaisena saa aikaan miltei maagisia tuloksia. Fidžin muukalaishallitsijat olivat sekä maattomia vieraita, jotka saivat ruokansa alamaisiltaan, että maan ja kansan hyvinvoinnin ja hedelmällisyyden takaavia yli-ihmisiä. He olivat yhtä aikaa yliluonnollisilla voimilla varustettuja toisia ja maanomistaja-rahvaasta riippuvaisia maattomia.

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons ()

Valaanhammaskoru Fidžillä. Kuva: Wikimedia Commons (CC0)

Poliittinen arvovalta puettiin muukalaisen asuun. Mutta muukalaista oli myös vaihtoarvo – taloudellinen arvo, jos ymmärrämme talouden kyllin laajassa viitekehyksessä. Päälliköiden tapaan muukalaisiksi luokiteltiin myös fidžiläisten merkittävimmät arvotavarat: ”fidžiläiseksi rahaksi” luonnehditut suuret kaskelotinhampaat. Valaanhampaiden kerrottiin saapuneen saarille ensimmäisten muukalais-päälliköiden myötä, ja niiden arvoa on yhtä vaikeaa erottaa päälliköiden arvovallasta kuin meillä kansallisten valuuttojen arvoa valtiovallasta. Niinpä 1800-luvulla Fidžillä vaikuttaneet eurooppalaiset kuvasivat valaanhampaiden eroja samaan tapaan kuin Malinowski sentimentaalista arvoa. Uutuuttaan hohtavat valkoiset hampaat nähtiin 1800-luvun Fidžillä shillinkeinä siinä missä vanhat punaruskeat, käytön ja jatkuvan öljyämisen myötä kuluneet valaanhampaat rinnastuivat punnan kultarahoihin. Vanhimpien esineiden ajateltiin saapuneen saarille kauan sitten tongalaisten mukana, mutta esineiden arvoa lisättiin myös varta vasten niitä öljyämällä – ikää ja kaukaista alkuperää korostamalla.

Toki valaanhampaat myös erosivat rahasta monella tapaa. Niiden vaihtoarvo ei koskaan ollut rahan yleistettyä vaihtoarvoa, joka ilmenee tavaroiden välisenä yhteismitallisuutena. Valaanhampaat toimivat – niin ennen kuin nykyäänkin – ihmisten välillä, velvoittaen vastaanottajansa toimimaan tietyllä tavalla. Mutta juuri tämä antoi niille aivan erityistä arvoa. Esimerkiksi Cyril Belshaw kertoo saarten brittiläisen siirtomaahallinnon käyttäneen vielä 1960-luvullakin valaanhampaita vakauttaakseen saarten heikompia talousalueita eli laskemalla alueellisille markkinoille halpahintaisia valaanhampaita talouden käynnistämiseksi.

2000-luvun alussa näiden arvotavaroiden arvo – se kultakanta johon niiden arvostus pohjautui – ei enää ole muukalaisuutta. Koko Fidžillä tapahtuneen historiallisen muutoksen tarina on liian pitkä tässä kerrottavaksi, mutta suureksi osaksi se kytkeytyy siirtomaakaudella tehtyihin muutoksiin. Ulkomaalaisten oikeudet saarilla kumottiin, ja Fidžille pyrittiin luomaan koko alkuperäisväestön kattava kansalliskulttuuri samaan aikaan, kun saarille alettiin tuoda laivalasteittain siirtotyövoimaa Etelä-Aasiasta. Muukalaisissa tunnistetun arvon vähittäinen täyskäännös positiivisesta negatiiviseksi muutti niin politiikan kuin vaihdannan muodon. Päälliköistä tuli alkuperäisiä maanomistajia, ja vieraiksi valikoituivat toisen luokan kansalaisina kohdellut siirtotyöläisten jälkeläiset. Valaanhampaista ei ainoastaan tullut saarelaisten itsensä luomia arvotavaroita; nyky-Fidžillä liikkuu myös väärennettyjä valaanhampaita, ja näiden esineiden oletetaan olevan muukalaisten tekemiä ja ulkomaalaista alkuperää.

Fidžin historia tarjoaa meille harvinaisen selkeän esimerkin muukalaisiin liitetystä korkeasta arvosta. Harvinaisen selkeän siksi, että se osoittaa myös kuinka arvokysymysten tarkastelu yksinomaan moraalisina, poliittisina tai taloudellisina kysymyksinä ei ole mielekästä. Muukalaisuuden arvossa tapahtunut muutos toteutui laajamittaisena kulttuurimuutoksena, jonka vaikutukset ulottuivat politiikkaan, talouteen ja monille muille elämän osa-alueille.

Entä sitten?

Tämän tekstin ensisijainen tarkoitus on ollut nostaa esille toisenlainen tapa tarkastella ja arvottaa muukalaisuutta. Tarkoituksenani on siis ollut tehdä sitä, mitä antropologia on aina tehnyt hyvin: osoittaa, ettei ylenkatse tai pelko ole ainoa mahdollinen (saatika väistämätön) tapa suhtautua muukalaisiin. Muukalaisen hahmossa voivat ruumiillistua myös positiiviset arvot, ja muukalainen voi osallistua yhteisön ylläpitämiseen muutenkin kuin tarjoamalla sille negatiivisen vastakohdan. Esimerkissä Fidži-saarten historiasta muukalaisuus ei ainoastaan taannut poliittisen johdon arvovaltaa vaan oli se arvo, joka takasi vaihdannan välineiden arvon. Jos rahan tehtävistä yksi tärkeimpiä on toimia arvon säilönä, niin fidžiläisten valaanhampaiden tapauksessa ”säilötty arvo” puettiin muukalaisuudeksi.

Olen yllä myös muutamien varsin kursoristen esimerkkien kautta yrittänyt leikkiä ajatuksella, että muukalaisuus voitaisiin nähdä arvona, joka mahdollisti taloudellisen toiminnan sanan kapeassa, tavaravaihtoon viittaavassa merkityksessä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani mielessäni on ollut myös eräänlainen ajatusleikki: entä jos meilläkin keskustelua ohjaisi ajatus muukalaisuudesta positiivisena arvona? Voisimmeko tunnistaa tai paikantaa sellaisia pisteitä, joissa yhteiskunnalliset arvot määrittävät talouden arvoja yhtä konkreettisesti kuin siirtomaa-aikaisella Fidžillä, missä muukalaisrahaa pumpattiin rahamarkkinoille pikemmin kuin valtionrahaa muukalaismarkkinoille?

Vastaus on tyypillisesti ”kyllä ja ei”, sikäli kun länsimaisissa markkinatalouksissa tavataan talouden arvo pitämään jyrkästi erillään yhteiskunnallisista arvoista, ja mieltämään talous miltei muusta maailmasta irralliseksi kentäksi. Mutta tarjoaisiko idea muukalaisuudesta positiivisena ja negatiivisena arvona uuden tavan tarkastella sitä arvokeskustelua, joka meilläkin rahan liikkeitä ohjaa?

Toimitus

Lukemista

  1. Belshaw, Cyril 1964. Under the Ivi Tree: Society and Economic Growth in Rural Fiji. London: Routledge & Kegan Paul.
  2. Erskine, John Elphinstone 1967 [1853]. Journal of a Cruise among the Islands of the Western Pacific. London: Dawsons of Pall Mall.
  3. Eräsaari, Matti. “We Are the Originals”: A Study of Value in Fiji. 2013. Väitöstutkimus, sosiaali- ja kulttuuriantropologia, Helsingin Yliopisto.
  4. Lévi-Strauss, Claude 1970 [1969]. The Elementary Structures of Kinship. London: Social Science Paperbacks.
  5. —2004. Rotu, historia ja kulttuuri.
  6. Malinowski, Bronislaw 1984 [1922]. Argonauts of the Western Pacific: An Account of Native Enterprise and Adventure in the Archipelagoes of Melanesian New Guinea. London: Routledge.
  7. Mauss, Marcel 2006. Lahja. Helsinki: Tutkijaliitto.
  8. Paasio, Marja 1976. Synnyt. Helsinki: SKS.
  9. Sahlins, Marshall 1994. The Discovery of the True Savage. In Donna Merwick (ed.), Dangerous Liaisons: Essays in Honour of Greg Dening. Melbourne: University of Melbourne.
  10. Stasch, Rupert 2013. Cultural Difference as Divine Monstrosity: Why Do Societies Think the Good by Thinking ”the Other”? Julkaisematon esitelmä, HCAS 24.4.2016, Helsinki.
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Matti Eräsaari

Matti Eräsaari on vuonna 2013 väitellyt antropologi, joka tutkii arvoa sen eri ilmenemismuodoissa. Viime vuodet Eräsaari on tutkinut aikaa ja sen arvoa Fidžillä ja Suomessa; aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa muukalaisuudesta, ruoasta ja viskin symbolisesta arvosta. Matti Eräsaari työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa ja toimittaa Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society -lehteä.Katso kirjoittajan artikkelit

1 kommentti artikkeliin “Muukalaisuus ja arvo”

  1. Kiitos kirjoituksesta! Itse tunsin jo entuudestaan jyväskyläläisen ja Lyseossa opiskelleen merimiehen Otto “Tori Kuningas” Toivasen legendan. Mutta tämä kirjoitus auttoi itseäni saamaan kyseiselle tarinalle aivan uutta taustoitusta. Toivasen oikeat kokemukset Tyynellämerellä varmasti värittyivät jännittäväksi seikkailuksi, mutta on kiinnostavaa pohtia tämän tiedon valossa, miten häntä kohdeltiin ja millaista hänen elämänsä mahdollisesti oli Fidžillä.

    Oli kiinnostavaa myös saada täysin uutta tietoa Tyynenmeren saarten historiasta ja saarilla harjoitetuista käytänteistä. Varsinkin tuo ulkopuolisuuden korkea arvostaminen paikallisten kulttuurissa oli mielenkiintoinen yksityiskohta. Toivottavasti kirjoitat tästä aiheesta vielä lisää!

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *