Musiikki on uni­ver­saa­li tunteiden tulkki, jonka usein aja­tel­laan yhdis­tä­vän kaikkia kansoja. Onkohan aina ihan näin? 1900-luvun alussa Brasilian hallitus valjasti musiikin vies­tin­tä­vä­li­neek­si pyr­kies­sään ottamaan kontaktia Amazonin sade­met­säs­sä asuviin alku­pe­räis­kan­soi­hin. Hallitus arveli ilmai­se­van­sa posi­tii­vi­sia ja ystä­väl­lis­mie­li­siä aikeitaan sijoit­ta­mal­la sade­met­sään gra­mo­fo­ne­ja, joiden väli­tyk­sel­lä tun­te­mat­to­mil­le ja mys­ti­sil­le heimoille soi­tet­tiin Straussin valsseja. Suopeaksi tar­koi­tet­tu viesti ei kui­ten­kaan mennyt perille ja musiikki tul­kit­tiin viha­mie­li­sek­si: pai­kal­li­syh­tei­söis­sä aja­tel­tiin, että “vihol­li­nen” eli val­ko­naa­ma lähetti näiden kamalien, korvia raapivien äänten väli­tyk­sel­lä ihmisille tauteja. Jos löysi itsensä äänien kan­to­mat­kan alueelta, oli viisainta tukkia korvat mehi­läis­va­hal­la.

Lähde: Greg Urban: Metaphysical Community. 1996, Texas University Press.
Kuva: Wikimedia Commons